23.12.2013

Maailma muuttuu, muutunko mukana


Kuinka moni ajattelee ennenko sanoo tai toimii? Kuinka moni koittaa asettuu sen toisen asemaan ennenko sanoo pahasti? Kuinka moni on joskus sanonu toiselle pahasti? Mietippä hetki.. Tuleeks siit hyvä mieli? Saatko sun omaa itsetuntoo kohotettuu, ku satutat sitä toista? Todellisuudeshan se ketä vaik haukut anonyymisti, on vahvempi ku sä. Se pystyy ottaa sen kritiikin vastaan "kasvottomalta". Ajatellaan, et "jos laitan tän viestin anona, se ei periaattees ookkaa multa. Kukaa ei voi yhistää mua sihen, ja saan silti satutettuu toista. Hitto et on nerokas keksintö." Joten vinkki, älä kirjota mitään, mitä et vois sanoo kasvotuste. Tää nyt vaan sivus tätä mun aihetta mistä aattelin puhuu, ni piti mainita. Ihan vaan koska mun käy sääliks niitä ihmisiä joihin tällanen kohdistuu. Se yks alottaa sen, laittaa jonku julman kommentin, ja seuraavat jotka näkee sen kommentin, kelaa et joo tälle voi sanoo mitävaa koska tälle o ennenki sanottu. Ei oo mein vika jos se teke itellee jotai tai masentuu tai mitävaan, koska muutki ni mäki.

Mutta siis, nuoriso. Kuinka herättävää on oikeesti nähä miten tää maailma muuttuu. Ihan vierestä. Kuinka lapset on vielä paljo julmempia ku mitä sillon ko ite oli tyylii kakkosella. "Nykyajan" lapset opetetaan ihan liian pieninä, ihan liian hyvään. Kuinka ironista on puhuu nykyajan lapsista ko on ite 17, mut ku nii se on. Ei me oltu aikanamme tollasii. Ei me haukuttu vastaankävelevää vanhusta lyttyy tai ruinattu rahaa ohikulkijoilta. 



Olin kävelemäs himaa tos ykspäivä, ni mun edessä käveli kolme poikaa ja tyttö, ehkä kolmasluokkalaisii ja sit niitten eessä käveli sellanen vanha nainen pienen koiran ja kävelykepin kans. No sit tää "nuoriso" alko huudella sille kaikkee ja kinus rahaa ja sit ne alko raivoo siin et "vitun kusipäähuora! Tollasii kyrpänaamasii läskipaskoi kaikki ! Et sä tee sil rahal enää vittu yhtää mitää ku oot haudas koht saatana kuitenki!!" Nii ! Meillon viel elämä edessä ja nyt sä vitun vammane oot pilannu sen. Kuole pois vittu. Ei sua kukaan tarvii!" Voin vaan kuvitella miltä siit naisesta tuntu. Se jäi seisoo sihen iha hiljaa ko ne lapset lähti juoksee sit naureskelle pois. Itkin jo melkee itekki sitä mihin tää mailma on menos ja ku sit kävelin sen naisen kohalle, mun vaan teki mieli halata sitä, koska en osannu sanoo mitää. Kysyin sit silt et onks kaikki hyvin, ni se vaan sano et onneks on vielä sunlaisia ihmisiä, jotka näkee mitä ympärillä tapahtuu. Sit sanoin sille et oon tosi pahoillani mitä kävi, hymyilin ja katoin sitä silmiin, ni se hymyili mulle takas ja sano et kiitos. Sit se vaan lähti kävelee toiseen suuntaan. Mulle jäi niin paha olo siitä etten voinu tehä mitää enempää..:( Tätä mä en nykymaailmassa ymmärrä..



En ymmärrä sitä, kuinka lapsesta voi kasvattaa tällasen. Kuinka maailman on pitäny muuttuu et kolmasluokkalaiset käyttäytyy näin. Sillon ko ite olin ykkösellä, sain sentään jotain kasvatusta. Herreguud että oon kiitollinen mun ykkösluokan opettajalle, ettei musta tullu tällasta. Eihän se oo opettajan tehtävä huolehtii siitä, kuinka lapsi käyttäytyy koulun ulkopuolella, mut kyl se vaikuttaa sen lapsen kehittymiseen, miten sitä koulussa kohdellaan. Millasessa arvossa sitä lasta pidetään. Voin kertoo, et todennäkösesti jos olisin alottanu koulunkäyntini täällä, en olis tällanen ko nyt. Olisin iha varmasti viel kamalampi, koska jo pelkästään mun toisen luokan opettaja vaikutti mun käyttäytymisene niin paljo. Jos mun muualta saatu perusta ei olis ollu niin hirvittävän vahva, olisin todennäkösesti yks noista "nykyteineistä". Puhumattakaa siitä, mitä tapahtu yläasteella. Jos opettajat levittää sust juttuu, ja alkaa kohdella sua kuulopuheitten perusteella. Ni mikä on sun tulevaisuus? Sä oot siel ojassa, koska koulu on vaikuttanu niin paljo sun ihmiskäsitykseen. Koulu on se paikka, mis lapset oppii suuren osan asioista. Sillonhan sen paikan pitäis olla rakentava. Ei niin, et ihmiset sielä näyttää sulle esimerkkiä siitä, kuinka ihmisiä kuuluu kohdella eriarvosesti, kuinka pitää uskoo juoruja ja erottaa joku porukasta. Pitää valita se joku kelle huomautetaa aina. Pitää opetaa se, kuinka ei enää arvosteta ketää. Käytetään häikäilemätöntä valtaa ja isketään heikoimpaan. Ei opeteta huomioimaan toista. Pitää aina olla ite se vahva. Ite se joka määrää, se kellä on diktaattorivalta. Vapaus valita kohteet, ettei tuu ite valituks.






En vaa ymmärrä missä ollaan tyyliin kymmenenvuodenpäästä, jos tätä tahtii mennää pahempaa suuntaa. Se et kolmasluokkalaiset puhuu siitä, kuinka niil tulee kiire menettää neitsyytensä ennenko menee neloselle ettei aleta kiusata. Kuinka huumeet pitää kokeilla viimestää neljännen luokan loppuu mennes, ja kännissä pitää sekoilla samoihin aikoihin. Anteeks mitä..!? Sairasta. Niin käsittämättömän sairasta. Sit kymmenen vuoden päästä ihmetellää, ko porukka jää työkyvyttömyyseläkkeelle ennenko lopettaa koulut.. Tai sama kesätöitten kanssa. Kaikki puhuu, et ko ei mistään saa töitä, ja sit ne ei ees hae, koska todennäkösyys päästä töihi on nii pieni.



Oon niin vihanen siitä, että nykylapset ei osaa arvostaa tai kunnioittaa yhtäään mitään. Ei yhtään mitään. "Sain joululahjaks VAAN iphonen, ni hajotin sen kosk vitutti nii paljo." Vaan? Vaan?! Herätkää. Pienenä olin kiitollinen ku sain joululahjaks uudet kurahanskat. Oon kiitollinen et joululahjaks porukat makso mun vanhojentanssimekon. Arvostan sitä, et mummo kutoo mulle villasukat. Koska 1) Se on tehny töitä niitten eteen 2) Ne on hyödylliset 3) Mummon tekemät villasukat<3 Ne on lämpimät, ja se ihminen on aina sun lähellä ko ne on sulla jalassa. Sä muistat sen ihmisen. Se on neulonu sen rakkauden niihin villasukkiin. Sä voit aatella, et joku on nähny sun eteen oikeesti vaivaa. Nykyään sanotaan vaan, et "en haluu tulla mummolle ko se on ärsyttävä." tai et " meen kaverinkaa ryyppää, en tosiaa tuu kylää millekkää mummolle. Sehä o haudas jo koht" Järkyttävää. Miettikää mistä kaikesta jäätte paitsi, mistä kaikesta ootte jääny paitsi ku jätätte menemättä sinne mummon luo. Kuinka hyvä mieli sille mummolle tulee, ko sä käyt siellä. Se on myöhästä tajuta aikusena, et asiat olis voinu tehä toisin. Kunnioittakaa, arvostakaa, oppikaa, rakastakaa. Sillä pääsee jo pitkälle, ja elämäst tulee paljo helpompaa. Elämäs on taas yks ainesosa lisää. Tää kaikki onneks opettaa mua vaan arvostamaan ja rakastamaan enemmän sitä miten mut on kasvatettu ja mitä mulle on opetettu. Tää opettaa mua rakastamaan sitä, mikä mä ite oon. Pitämään kiinni siitä mitä mulla on.


Hyvää joulua kaikille! <3

3.12.2013

Kun kotiin on liian pitkä matka

Vuos on kohta taas vaihtumaanpäin, ja tähänaikaan vuodesta sitä alkaa miettii et mitäkaikkee sitä on taas vuoden aikana tullu tehtyy...


Oon miettiny sitä, kuinka mun ajatusmaailma on muuttunu tän vuoden myötä. Tajusin, et kulunu vuosi on kasvattanu mua henkisesti iha järkyttävän paljo. (Enkä nyt siis tarkota huumorintajuu tai mitää. Oon edellee yhtäsairas ja ihana itseni:* ) Vaan tarkotan sitä, miten arvomaailma on menny iha vinksalleen. Ei vaan välttämättä huonompaan suuntaan, mut vinksallaan se kuitenki on.


Ennen mä ajattelin, et ollaksee hyvä jossaki, ollaksee hyvä ihmisenä, pitää olla ihan konkreettisesti hyvä jossain. Se et pikkusisko tai isosisko tai pikkuveli tai isoveli on aina se parempi, on aika masentavaa. Sä oot vaa se "jäännös" jos siis ymmärrätte mitä haen. Se et toinen saa kokeist kymppejä, on vaa yksinkertsesti hyvä kaikes mihkä se ryhtyy. Ja sit oot sä. Et osaa piirtää, et laulaa, et soittaa, et oo hyvä koulussa, et oo yhtä sosiaalinen, et oo yhtä ahkera, et oo yhtä kiltti ko se parempi puolisko. Näit on vaik mitä. Sitä toista ylistetää kuinka se vaa on niin täydellinen, ja sä saat vaan olla. Susta kerrotaan noloja tarinoita sukujuhlissa, kuinka oot taas kompastunu maalipurkkii ja juossu hiiriä karkuu. Kukaan ei ota sua tosissaan, eikä kysy mitä kuuluu. "Eihän tosta voi koskaan kuitenkaa tulla yhtää mitää." Niin monessa perheessä tapahtuu tätä, ja mikä kummallisinta, jokaikisestä sen perheen lapsista tuntuu täsmälleen samalta. Että just se lapsi on se "turha". Eikö? Vai onks jossain joku, joka ei oo koskaa ajatellu olevansa huonompi ihminen ko joku sisarkusistaa? Sitähän mäki..


Sillon ko ajatusmaailma pyörii konkretian ympärillä, se on sama asia ko kävelisit silmät kiinni ojanpenkalla ja joudut jatkuvasti varoo ettet astu sitä kymmentäsenttiä liikaa vasemmalle.

 Samal hymyilet vaan kaikille ohikulkijoille, ja toivot et edes joku huomais et sunki sisällä on jotaki huomionarvosta. Jotain mikä pitäis pelastaa, ennenko se putoo sen ojan pohjalle.


Ennen sitä kulki futismitalit kaulassa, nenä taivasta kohti. Se oli sitä konkretiaa, aatteli et ne on suuriaki saavutuksia. Sitä kuvitteli olevansa jotaki, koska oli jotain mitä pysty kantaa ylpeenä ja näyttää kavereille mitä kaikkee on elämässään ansainnu. Kuvitelkaa, lohdutuspalkinto -mitalit. Mut silti niitten eteen oli tehny jotaki, oli edes uskaltanu yrittää. Oikeesti, niin mä luulin. Luulin, et pitää olla jotain mitä näyttää. Jotain millä todistaa muille olevansa hyvä. 

Mut nyt, vihdoin ja viimein oon vapaa täst ajatusmaailmasta. Kokonaa vapaa. Ja kuinka hyvältä se tuntuu, tajusin sen iha vast vähäaikaa sitte, et sitä taakkaa ei enää oo. Mun ei tarvii vakuuttaa ketään. Ei todistaa kellekkään. Sehän riittää et mä tiiän sen ite. Tiiän ite mitä oon saavuttanu, mistä oon ylpee, mitä voin parantaa.  Eihän se kuulu kellekkää muulle. Sehä on vaan  minä. Se kaikki ylpeys on osa mua. Osa sitä, kuka mä oon. Jokanen tarvii sen ripauksen. Sen pienen tiedon, että omalla panoksella on saavutettu jotain, siit on ollu hyötyä ja se on helpottanu muitten elämää. Mut sen tiedon pitää lähtee itestä, se ei oo sama jos se tieto tulee ulkopuolelta. Sen pitää tulla sydämestä. Sillon se varmuus pysyy.  

Siis tokihan mun pieni ja viaton lapsenmieleni edelleen käsittelee asiat siten, et ne lohdutuspalkinnotki on mun elämässä merkittävii hetkiä. Nehän on osa mun lapsuutta. Osa sitä elämää, joka on tässä ja nyt. Ne on osa mun tulevaisuuta. Osa mun muistoja, joihin mä voin palata sitte, ku muuta ei enää oo. Haluun olla ihminen, joka menetyksistä huolimatta pystyy olla vahva. Joka ei horju.


Enää en tarvii mitaleja kaulassa. En naulassa seinällä. En näkyvillä. Voin pitää ne piilossa laatikossa, ja silti joka ikinen aamu ku mä avaan silmät, voin vaan hymyillä ja toivottaa hyvää huomenta. Voin kertoo muille kuinka tärkeitä ja hienoja ihmisiä ne on ja mitä ne merkittee mulle. Voin sanoo sen rehellisesti, suoraan sydämestä. Joku päivä kaikki toivottavasti ymmärtää, et on iso saavutus jo moikata sille ohi kulkevalle vanhukselle tai ihan kenelle vaan. Se pelastaa molempien päivän. Sille vastapuolellekki tulee olo, et se on saavuttanu jotain, koska joku huomioi sen. Joku tietää et se on olemassa, ja jollekki se merkittee niin paljon, et se vaivautuu sanomaan moi. Eihän se ollukkaan täällä ihan yksin koiran ja kauppakassin kanssa.


Tehkäämme siis palvelus itsellemme ja muille ja hymyillään aamulla sille vastaantulijalle:)<3

~Satu

19.11.2013

Arvokas?


Varmaan kaikki on joskus kokenu sen. Sen tunteen, ku vaan tuntuu ettei riitä. Se mitä teet ei riitä muille, eikä sulle itelles. Sä et riitä. Eikö?


Moni ihminen sortuu "luokitteluun", iteki myönnän sen. Luokitellaan toinen ihminen "paremmaks" ku toinen. Toinen on kauniimpi, taitavampi, ylipäänsä vaan parempi. Ja mikä parasta, se toinen on onnistunu elämässään niiiiin täydellisesti ja toinen sit taas onki ihan vastakohta. Täys epäonnistuja. Kaikessa. Miksei jokanen vois elää elämäänsä niin et on ite tyytyväinen. Se  on sun elämä, ei kenenkään muun.. Miksei kaikki vaan riitä sellasena ku ne on?
Koska ajatellaan, et muut ei hyväksy sua sellasena ku oot, kukaan ei enää oikeesti oo aito. Kaikki yrittää luoda illuusion "täydellisyydestä" jättämällä asioita kertomatta, liiottelemalla, kaunistelemal asioita. Enää "sankari" ei oo ihminen joka tuntee tarvetta olla apuna tai tukena, tai joka pysähtyy kysymään et onks kaikki hyvin. Nykypäivän sankari on se ihminen joka kävelee ohi. Se kenellä on täydellinen elämä.


Miten määritellään täydellinen elämä? Eiks vois olla vaan ihan tavallinen elämä? Hyvä jos sua pidetään ees ihmisenä jos tavotteet ja unelmat on arkipäivisiä. Jos suurin toive on selvitä seuraavaan päivään, sussa täytyy olla jotain vikaa. Vai eikö kaikki toivo omaa saarta ja pääsevänsä naimisii prinssi Williamin kanssa?

Ihmistä ei arvosteta enää ihmisenä. Kaikki katotaan sen mukaan, paljoko susta on hyötyy yhteiskunnalle. Kuinka menestyny ja suosittu on. Jos oot yksin, ei kukaan tuu puhuu sulle, kukaan ei haluu tutustuu, koska sun ympärillä ei oo ketään muuta. Ihmiset ajattelee et susta tulee sille kaamee taakka,  koska et kelpaa muille ni miks sun pitäis sit ajatella toisin. Miks sun pitäis vaivautuu. Se on oikeesti aika surullista. Ihmiset ja niitten ajattelutapa. Mikä sen muutti? Joskus.. joskus ihmiset oikeesti arvosti muutaki ku ittensä, muutaki ku näkyvää materiaa. Ne arvosti perhettä, koska ne ei olis tullu toimeen muuten. Nykyään ollaan tekemisis muitten kans jos niist on jotain hyötyy sulle itelle...


Niinhän sitä sanotaan, et ne piirtet mitkä toisessa ärsyttää, on niitä samoja asioita mitkä sä löydät itestäs.  Minkä takia ihminen sit käyttäytyy niinku käyttäytyy. Kai, koska ajatellaan mihin ite kiinnittää toisessa huomiota, esimerkiks ulkonäössä, käyttäytymisessä ja asenteessa. Huomataan itessä samoja asioita ja pelätään et toiset ihmiset luokittelee sut "huonnommaks" niitten perusteella. Aletaan muuttaa itteään, omaa persoonaansa ja muokataan omia arvoja. Yritetään olla päinvastanen ku ennen. Ettei herätetä negatiivista huomiota. Ettei toiset arvostele. Se ihminen muuttuu, mut kuinka raskasta se on henkisesti? Laitetaan elämänkatsomus iha uusiks.
Mut ihmisethän on kaikki ihan erilaisia.. Kaikki kiinnittää sussa huomiota ihan eri asioihin. Et sä voi olla kaikkien mielest täydellinen. Vai voitko? No tietysti jos on erilainen kaikkien ihmisten kanssa... Mut se loistaa läpi, sen näkee jos ei oo "normaalisti". Jos yrittää olla joku joka ei oo. Ei, se ei vaan toimi.. Ku muuttuu, ni voiks kadottaa ittensä? Ei enää tiiä kuka on. En sano et muuttuminen olis aina huono juttu. Toiset vaan tarvii sen et pääsee eteenpäin. Mut sillä on vaikutuksia kaikkiin. sun päätöksillä on vaikutuksia muihinkin. Ne ihmiset ketkä on aiemmin ollu "erilaisiasamanlaisia" onki nyt enemmän "samanlaisia". Sillon se ihminen kasvaa erilleen entisestä. Tavallaan alottaa kaiken ihan alusta.


Jos jokainen vaan pystyis hyväksymään ittensä ja toiset sellasena ku ne on, elämä olis helpompaa kaikille. Ei olis niitä yksinäisiä, tai niitä jotka valittee ympärillä olevat ihmiset palkkatason mukaan. Ei olis niitä, jotka yrittää kasvattaa omaa egoaan särkemällä toisen. Jos ihminen olis aito, ja nauttis jokaisesta hetkestä niin paljo ku pystyis, se sais täst elämäst niin paljo enemmän irti. Sillä olis joku tarkotus. Joku tavote.


Elämä olis elämisen ja ihmiset kiitoksen arvosia, jos jokainen ajattelis edes hetken mennyttä ja nykyhetkee pidemmälle. Millanen vaikutus niillä ihmisillä on sun elämään 5 vuoden päästä. Millanen vaikutus sun tekemisillä tai olemisella on muitten elämään 5 vuoden päästä.
Jos jokainen vaan oppis arvostaa vähääkään sitä mitä on saanu. Ottais opikseen mustelmista polvissa eikä kompastuis jatkuvasti samoihin kuoppiin. Jos harkittis pienen hetken ennenku alkais tapella turhasta. Oikeesti laskis sinne kymmenee, puris hammasta. Säästyttäis niin paljolta. Antais muille välillä omaa tilaa eikä olis jatkuvasti huohottamassa niskaan. Miettikää nyt kuinka paljo vaikutusta sil olis... 


Ajattelin olla reipas ja kirjottaa, et jaksaisin jatkaa taas lukemista... Et saisin muut ajatukset oikeesti pois päästä.. Onhan tää tyhjentävää lukee tätä läpi uudestaa ja uudestaa ja koittaa yrittää ettii kirjotusvirheet pois.. En ymmärrä, kuinka mun äikännumero voi olla se mitä on, jossen osaa ees kirjottaa....:o


Tälhetkel toivosin vaan et suihkusta tulee viel lämmintä vettä..


Ja näin loppuun, Paappa mulla on niin kova ikävä<3
PS. Mullon parhaat ystävät:*

15.11.2013

Koska kuvat kertoo enemmän...

En ymmärrä kuinka aika menee näin hirveen nopeesti... Taas alkaa koeviikko, ja taas odotan uutta reissuu:) Taas oon ollu kirjottamatta ja taas ollaan sovittu uusii asioita "uusien" ihmisten kanssa siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan:) Taas on koulutöitten palautukset myöhässä ja taas niiiiin monta hyvää muistoo sydämessä. Taas on väitelty oikeuksista, vastuusta, vapauksista ja velvollisuuksista, ja taas on ihan pihalla kaikesta. Mut yleensä se on normaalii, sellast sattuu kaikille. Taisiis toivottavasti:D Laitoin tän päivityksen nyt aikalailla kuvamuodossa, koska... jep, niinhän ne kertoo :) 






Tehtiin järkyttävän hyvää suklaakakkuu Siinan ja Annikan synttäreille ja oltiin Koti-ja kouluyhdistyksen Halloween-juhlissa Jennin,Siinan ja Annikan kans tekemäs hattaroita ja palkittemas pikkulapsosia ja Siina oli kasvomaalailemas:)



Bussi jätti mut tiistaina pysäkille ja Mikaelan ja Annikankans sorruttiin koruostoksille ja Pancho Villaan lauantaina.. Taas:3


Haloo Helsinki oli käymässä Klaukkalassa keikkailemassa, ja sieltä meki sit ittemme löydettii Annikan,Mikaelan,Siinan ja Allunkans. Blue eyed sons oli lämppäämässä, ja hienosti meni!:)











Oulukuvejaaaaa:) Kamera oli Marcon hellässähuomassa joten kuvii tuli vähäniinko.... kaikesta... Eikä ne oikeen oo tännesoveltuvaamateriaalia, so kiitos kuitenki:D






Sori, kuvat tuli piikkusen sekalaises järjestykses ku vaan klikkailin menee:)

 Kuukaudessa ehtii tapahtuu vaikka mitä, ja on ihmeellistä mitä kaikkee siin ajassa saa aikaseks, ja sit taas toisaalta mikä kaikki jää tekemättä, ku ei vaan yksinkertasesti jaksa. Mut ku jättää sen yhen työn tekemättä, ni mikä oravanpyörä siit sitte tulee..  Asiat vaan kasaantuu, ja sit loppujen lopuks ei enää tiiä mistä alottaa, eikä pysty alottaa ollenkaan koska, ei vaan osaa. Ei tiijä mikä on se tärkein, mikä on pakko saada hoidetuks pois alta ja sit niit kerääntyy vaan lisää. Sen huomaa aina viimestään kurssin lopussa tai ku koeviikko alkaa et on taas ihan solmussa kaikkien kanssa. 

Mietin monta päivää et mitä kirjottasin.. Mistä mulla on joku tietty mielipide.. Tajusin et on järkyttävästi asioita joista ei puhuta. Ei puhuta siitä, kuinka "nykyaikana" lapset tottuu ihan vääränlaiseen elämään. 
On niin surullista nähä, kuinka joku omista läheisistä kasvaa täällä. Taisiis, nykyään lapset vaatii paljo enemmän, mitään kunnioitusta ei oo ketään kohtaan. Kaikki elää "syrjäytymisen" pelossa, ja ihmisluonto muuttuu jatkuvasti. Kaikesta luodaan niin modernia ja elektronista. Nelosluokkalaiset saa järkyttäviä raivokohtauksia ja väkivallankäyttö on yleistyny tyttöjenki keskuudessa.. Ei kukaan enää puhu, paitsi ku yrittää kaupata huumeita kolmasluokkalaiselle.

 Jotenki vaan tuntuu et asiat ihan yleisesti menee kokoaijan vaan paljo huonompaan suuntaan. Lapset ei enää puhu keskenään , ei leiki barbeilla tai kotia eikä tee käpylehmiä. Ne pelaa kännykällä, pleikkarilla millävaan, eikä vanhemmat voi asialle yhtään mitään. Ketään ei enää kiinnosta, kukaan ei enää jaksa edes yrittää tehä asioille mitään. Opettajillakaa ei oo enää minkäänlaista auktoriteettia, eikä ne saa millään tavalla rankasta lasta, vaikka siihen olis aihettaki. Kirjallinen huomautus kotiin, jälki-istuntoo.. Siitä ku ei oo mitään hyötyy.. Lapset ja nuoret saa just sen mitä ne haluaa ja ite ei tarvii tehä mitään sen eteen. Kuinka ne pärjää tulevaisuudessa, vai lasketaanko valtkunnallista tasoo niin alas että tyhmemmätki pääsee hyväpalkkasiin töihin koska kukaan ei enää opiskele tai edes vaivaudu hakeutuun niihin ns. huonompiin töihin... 

Kokoajan edistetään teknologiaa ja teollista kehitystä, miksei vaan voitas maksaa oravannahoilla ja kepeillä... 10 vuoden päästä ihmiset ei edes muista et on ollu kirjoja ja papereita, koska kaikki on sähköstä.. Koulukirjat on e-kirjoja ja kukaan ei enää kirjota mitään käsin. Lapset kasvatetaan siihen et vanhemmat on aina hoitamassa kaikki asiat. 

Oon aiemmin puhunu itsetunnosta ja muitten asettamista ennakko-odotuksista ja siitä millaset paineet ihmisillä on jatkuvasti miellyttää jotakuta. Kaikki nää vaikuttaa toisiinsa, sitoutuu yhteen. 

Tää oli vähän sekava, mut ehkä se on kestettävissä..  Tähän loppuun pätkiä meijän projektin sanotuksista, jotka  jotenki osuvasti tavallaan kuvaa sitä, mitä ihmiset nykyään ajattelee, tai miten maailmaa vois kattoo eri näkökulmista ja kuinka sitäkautta siitä tulis niin paljon moniulotteisempi ja kauniimpi. Kuinka tätä kaikkee vois ymmärtää erilaisten kielikuvien kautta ja kuinka ihmiset vois yrittää avata silmänsä sille mikä on sisällä, ei välttämättä näkis vaan sitä mikä on just tässä, just nyt, vaan näkis pidemmälle, ajattelis huomiseen ja perehtyis paremmin, mut samalla eläis täysillä tätäpäivää, koska koskaan ei tiijä koska kaikki loppuu..

"Kuinka kaunista katseltavaa, 
on käsi toisen lomassa.
Kyyneleen tuo poskelle lämpöisen, 
muistot menneiden aikojen. 
Voin tarvitessa itkeä kuitenkin,
vasten olkapäätä ikuisen ystävän.

Juokse kunnes jalat eivät kanna,
lentoon lähteä sanojesi anna.
Askel kerrallaan huomiseen,
oomme tulleet kulkemaan.
Olet turvassa,
suojassa takana hymyn.
On kaikki hyvin,
näkeehän sen silmistä."

"On niin helppoa odottaa,
levittää siivet,
nousta ilmaan.
Helppoa kuunnella sanoja jotka särkee,
pidellä kättä joka pettää.
Luottaa tulevaisuuteen,
seisoa myrskyssä suorana.
Niin helppoa.

On niin helppoa luovuttaa,
laittaa silmät kiinni,
jäädä paikalleen.
Niin helppoa tunnistaa kauneus,
olla sanoista vapaa.
Katsoa kaikkia värejä,
nähdä ulkokuoren alle."

"Itke kaikki pois,
anna kyynelten valua.
Ollaan hetki hiljaa,
hetki tässä.

Tunnetko sen, 
mä tässä oon.
Kera siiven valkean,
sua suojelen.
Ojenna kätesi,
luota.
Mä tässä oon sua varten.

Naura tuska pois,
anna sen soida kauniina.
Levitetään siivet,
annetaan jalkojen viistää maata."

~Satu





18.10.2013

Okay?



Jeebs.. Kirjottelen näin niinko vaihteenvuoks täältä Oulusta.. Täs kolmenaikaan yöllä on ollu paljonki ajattelemista.. Tai toisinsanoen paljo aikaa ajatella kakennäköstä... No ajattelin sanoja, ajattelin tekoja, niitten yhteissummaa.. Jee, tiijän kuulostaa pahalta, wou mä tosiaan ajattelin jotain..



Täs lähiaikoina on paljo ollu esillä nuorten syömishäiriöt ja lisääntyny itsetuhoisuus, ja tavallaan jonkitasonen "väärinajattelu", jos nyt näin voidaan sanoo.. No, tää aikalailla tiivistää sen, ,mistä aion kirjottaa, tosin aion viel laittaa tän jotenki suppeempaan muotoon, ettei tää veny ja veny... Täst aiheestahan vois kirjottaa ja kertoo vaikka kuinka paljon, antaa varottavii esimerkkejä, valistaa, kertoo haittavaikutuksii ja koittaa "säikytellä" ja pakottaa... Ei se auta, en usko et siitä on mitään hyötyy oikeestaan kellekkään... Ihmisii ja nuorisoo valistetaan ja niille kerrotaan täst kaikesta koulussa ja kotona ihan riittävästi, kaikki ilmastaan samallalailla, eikä kukaan jaksa enää keskittyy siihen tietoon ja sen sisäistämiseen ku sen kuulee monta kertaa.. Aletaan kuvitella, et on pakko kokeilla tehä just päinvastoin.. Niinhän se menee. 


Kukaan ei saa ottaa tätä tekstii nyt millään tasolla  henkilökohtasesti, annan esimerkkejä tapauksista joita tiijän, ja siitä miten ne vaikuttaa muihinki ympärilläolijoihin. Voisin latoo pöytään faktoja ja tilastotietoja kaikest tästä, mut sitä ei kukaan jaksa:) En jaksais mäkää. 


Yhessä vaiheessa tuntu, että oli menossa ns. "viiltelykausi". Tosi moni munki tutuista koitti jatkuvasti jollaintasolla satuttaa itteään, rankasta itteään siitä että on olemassa. Siitä, että joku valinnoista oli väärä. Ei sillä mitään väliä, vaikkei ne valinnat ollu sun. Jostain piti rankasta, eihän sitä kukaan oo virheetön, mikä se mun vika on, miks, ja miten muhun pitää sattua. Tuntu et se oli jonkilaista "muotia". Kaikkien piti, sä et ymmärtäny mitä se on, miltä se tuntuu, sä et voi olla porukassa, jos et rankase itteäs koska sä et osaa samaistuu muihin ja sit sä oot ulkona. Mut aina se "rankaseminen" ei välttämättä oo sitä että satuttaa itteään viilloilla, palovammoilla, nälällä... Ei, se voi olla henkistäki, sä ruoskit, ja psyykkaat ittes henkisesti matalaks, sä et oo mitään, et minkään arvonen, kukaan ei välitä, kaikki paska on sun syytä, kaikki vihaa sua, sä oot se draamagueen.


Perheessä menee huonosti, vanhemmat meinaa erota, ja sulla on jatkuva huoli muista, kuinka sä pystyt suojella muita tältä.. Koulussa menee huonosti, kaikki valittaa käytöksestä ja arvosanoista, mut kukaan ei kysy mikä sullon hätänä, kuinka mä voin auttaa, tarviitko sä apua. Susta alkaa tuntuu että sä oot yksin, sun pitää tehä päätöksiä, valintoja jotka vaikuttaa sun ja muitten koko loppuelämään. Haluut lievittää sitä pahaa oloo mikä on sun sisällä, pyytää apuu ja tukee sun valinnoissa, muttet pysty avaamaan suutas, pidät kaiken sisällä. Paha olo lähtee veren mukana. Pakkohan sen on jotenki lähtee pois. Keittiöveitti ei auttanu, tuli vaan huono omatunto siitä mitä teki. Sit sen teki uudestaan, jos tälläkertaa helpottais. Pahaa oloo oli niin paljo et eikai se voi kaikki kerralla lähtee pois. Alat vetäytyy syrjään ja peitellä arpia, itket ittes uneen ja mietit vaan kuinka pääsisit pois täältä. Viiltely ei riitä enää, se helpotta hetken, mut sit tulee vaan pahempi olla. Otetaan lääkkeetki mukaan kuvioihin, lisätään alkoholia. Kun muut alkaa ihmetellä mikä on hätänä, tosissaan yrittää ottaa selvää, se on jo myöhästä, sitä ihmistä ei oo enää. Vaikka se olis hengissä, se ei oo koskaan enää sama. Sitä ihmistä on raadeltu niin paljon, vaikka haavat paranis ulkoopäin, ei se koskaan oo sisältä enää sama. Eikä oo läheisetkään. Syntyy pelko siitä, että se alkaa alusta, pelko siitä et jotain tapahtuu kun sä et voi olla paikalla, no aletaan vahtia menemisiä, sanomisia, tuntemisia, kokoajan pelätään, kysellään, ahdistetaan jo kerran paennut, samaan nurkkaan minne se oli jäädä. Aletaan rakentaa suojamuuria sen ihmisen ympärille, sehän on heikko. Ehei, miettikää kuinka vahva se on, se selvis siitä kaikesta jo kerran.

 Ei, oo tukena, älä tukahduta.

En voi sanoo että "kaikista huolestuttavinta" on se, kun mediassa puhutaan, ja kehotetaan nuoria aikustumaan nopeemmin. Eihän sitä suoraan sanota, mut luodaan kuva et on siistii olla aikunen, mennä ja toimia. Lisäks luodaan kauneusihanteita, jotka on: pitkä ja laiha tai pitkä ja laiha.. Kaikkien on pakko olla mallimittasia, täydellisiä, erilaisuutta ei vaan voi hyväksyä, pitäs olla massaa, pitäis pukeutuu samallalailla, pitäis tykätä samoista asioista.

 Luodaan illuusio täydellisestä perheestä, perhe-elämästä, lapsista, ja muista elämän merkityksellisistä asioista. Opetetaan, että täytyy olla kaunis ja suosittu, jotta edes saisi perheen. Miettikääpä nyt, elokuvissa luodaan kontrasti, se ruma ja lihava on aina se kenellä menee elämä hunosti (ei töitä, ei ystäviä, ei perhettä), se ketä kiusataan ja joka katsoo kateellisena vierestä sitä kaunista, pitkää, hoikkaa, täydellistä blondia, jolla on hyvä avioliitto, täydellinen perhe ja asunto, vaatteet viimestä muotia ja aina paljon ystäviä ja palvojia ympärillä. (Huom, Automaattisesti jos oot lihava, oot myös ruma. Eihän  se mätsää et joku vähän pyöreempi ihminen olis nätti. Eheei, ei se sovi kuvioon..) 

Mutta asiaan siis. Ihmiset arvostelee toisiaan ulkonäön perusteella, sen perusteella muodostetaan se oma alustava mielipide ihmisestä, joka kävelee vaikka vastaan portaissa tai hymyilee kaupan kassajonossa. No, jos se ihminen ei miellytä silmää, eikö se voi olla kaveri? Nuoret yrittävät sulautua massaan, jottei heitä alettaisi kiusata, jottei leimattais erilaiseks, oudoks. Pyritään noudattaan kauneusihanteita, vaikka jokanen on täydellinen just sellasena ku on. Ei muitten mielipiteillä oo mitään väliä, kunhan ite hyväksyy ittensä. Se on se sopan tärkein ainesosa. Ihmiset kehittyy jamuodostuu kaikki erilaisiks, omanlaisiks, siitä pitäis olla ylpee. 

Tiijän ihmisen, ketä on kiusattu ala-asteelta asti ylipainosta. Haukuttu, netissä ja kasvotusten, tönitty, levitetty perättömiä juoruja, syrjitty. Kukaan ei halua tutustua siihen ihmiseen, josta liikkuu jos jonkinmoista juttua. Kukaan ei uskalla, vaikka haluiskin, koska vois ite joutua mukaan sihen. Oot aijemmin ollu hiljanen hyväksyjä, susta tulis uhri. Kukaan ei uskalla ottaa sitä askelta pelastaakseen jonkun toisen, jos hinta on niin kova. Minä itse.
Kyseinen henkilö alkoi vähitellen laihtua, ja kiusaaminen paheni. Hän ei ymmärtänyt. Mitä hän teki väärin. Alkoi tulla viestejä puhelimeen ja nettiin jotka kaikki olivat "tapa ittes" -sävytteisiä. Kuka haluaa ottaa vastuun sanomisestaan? Laihtuminen jatkui, vetäydyttiin syrjään, haluttiin kokeilla omia rajojaan. Laskettiin kalorit, jatkuva tarkka kontrolli kaikesta. Ei pisaraakaan ylimäärästä. Juostiin niin kauan että nälkä lähti. Lopulta ei enää juostu. Ei jalat kantanu enää, ihminen ei jaksanu enää. Yritti itsemurhaa. Alettiin kääriä pumpuliin. Media kertoi teiniäideistä. Koska tuntuu siltä, että on yksin, alkaa haaveilla seksuaalisen hyväksikäytönuhriksi joutumisesta. (Tätä tarkotan huolestuttavalla) Ei olisi enää yksin jos tulis raskaaks, saisi lapsen, olisi äiti. Sulla olis jotain minkä puolesta taistella. Sä olisit jonkun arvonen, koska joku olis koskenu suhun, sulla olis joku jolle sä oot tärkee, joka tarvittee sua. Sä olisit olemassa. Sä kelpaisit. Kiusaaminen loppu, koska joku uskals ottaa asian esille. Joku uskals pelastaa sen ihmisen elämän.


Niitä rohkeitaki tarvitaan. Tarvitaan niitä, jotka pystyis hetkellisesti ajatella kauemmas. Tulevaisuuteen. Jos jokainen pelastas yhenki ihmisen... Jos osais vaan nähä kaikissa ihmissä heti niitä hyviä asioita. Ei vaan keskittyis aina huonoihin. Jos ja jos... Moni miettii useestikki, onko jollain joku hätänä, jos kaveri on kummallinen. Kysy suoraan. Puhuin joskus aikasemmassa päivityksessä siitä, kuinka tärkeetä on näyttää ihmisille et välittää. Ajattele jos sä voisit auttaa jotakuta, tehdä sen päivästä paremman, vaikka ihan vaan kaupungilla ku kävelet ohi. Hymyilet ja moikkaat, vaikket tuntiskaan. Näyttäsit sille et se huomataan:) Tai jos ajattelis kaks kertaa, ennenku päästää suustaan jotain älytöntä. Jotain mikä voi särkee sen toisen lopullisesti. Ihmiset ottaa asiat eritavalla, niin hyvät ku huonotki. Toiset suhtautuu huumorilla kaikkeen, ei ota mitää vakavasti, ja toiset taas alkaa pohtii kaikkee paljo syvällisemmin, analysoimaan eleitä ja äänensävyy lausemuotoiluu ja et kuinka se on sanottu.. 
Ja voin kertoo, et asiat joita ei voi sanoo ihan nimellisenä, päin naamaa, ne kannattaa jättää sanomatta. Koska sillon sä et kestäis itekkään, jos sulle sanottais samallalailla. Toiset saa egobuustii käymäl haukkumas muita anonyymisti tai nimellä, nostamalla ittensä sen toisen yläpuolelle, toinen tyytyy sihen et sillon muutma kaveri, ja se yrittää olla ystävällinen kaikille, toinen taas voi tulla iloseks siitä jos vaikka feisbuukissa kuvasta ta tilasta tykkää 100 ihmistä. Ihmiset on erilaisia, ja kaikki pitäis hyväksyy just sellasena. Ei kukaan oo täydellinen, eikä tarviikkaa olla:) Hymy kaikille, ja näihin tunnelmiin ja näihin kellonaikoihin, hyvääyötä <3 :D

(kuva : alwayslonliness.blogspot.com)

Että tällasta tälläkertaa...:DD

5.10.2013

Unohdettu?


Moi taas:)!



Oon kirjottanu viimeks kuukaus sitte... Härreguud.... Joo täs on ollu aikapaljon tekemistä ja menoo ja meininkii ja kuukaudessahan ehtii tapahtuu vaikka mitä! :o Ajattelinn nyt vaan tässä ilmotella, etten oo unohtanu tätä, on vaan tullu niinpaljo kaikkee muutaaaa:o  Toisaalta syytän aikaa siitä mitä en oo uskaltanu alottaa, ja yritän vaan siirtää tätä eteempäin.... : o En oo uskaltanu kirjottaa... En, koska sain edellisestä tekstistä senverran ihanaa palautetta, et pelkäsin hajottavani kaiken, jos jatkan:) Mut elämä on täynnä pelkoja, ja osa niistä vaan pitää kohdata.. 



Syksy on tullu ja on paljo ihania aamuja:) Pikkasen pakkasta ja sikakylmä, mut kuitenki se kaikki on ihanaa koska se tuo vähä vaihteluu kaikkeen normaaliin... Puhutaan aina "syysmasennuksesta", "kaamosajasta", jep oon huomannu tän.. .Jotenki ei jaksa mitään, kokoaika jatkuva menemisen tarve, ei osaa olla aloillaan, kaikki menee pöpelikköö ja kauhee stressi kaikesta... En tiiä johtuuko syksystä vai onko muutenvaan tämmönen kausi... : o 






Tän sykysn myötä oon alkanu pelkää sitä että jäisin yksin.. Tuntuu vaan siltä että kaikki on kaukana, kaikki on poissa... Ketään ei kiinnosta.. En oikeesti ymmärrä mistä tää johtuu enkä haluis tuntee näin, mutten vaan voi tälle mitäännn.. Koulussaki, vaikka olisin sadan ihmisen ympäröimänä, silti tulee fiilis, et on vaan ihan yksin. En tiiä eihän se niin oo ja meil oli ihan mahti tyttöjeniltaki aitassa viimeviikonloppuna? Vai sitä edellisenä? Tätä mä tarkotan... On niin paljo kaikkee etten muista missä on mitäki ja missä oon ollu millonki ja mitätehny missä... Järkyttävää... Haluun vaan pooois, vaihtaa maisemaa, katella ku maisemat vaihtuu ja kaikki tekeminen jää taakse. Olla vaan, kokeilla uusii asioita, kunhan vaa pääsisin oikeesti pois täältä. Tän takii moni on jo varmaan kyllästyny ku hoen kokoaika Oulun -reissusta syyslomalla, mutku en vaan jaksa enää olla täällä:o Oon ihminen jonka on pakko välil nähä muutaki ku sama koulutie ja sama katonharja ja hevoset laitumella... Haluun päästä irti rutiineista...Irti kaikesta..


Toiset pelkää hämähäkkejä, toiset esiintymistä, toiset erilaisii kokemuksii, mä pelkään vaan kokoaika menettäväni kaiken.. En paljoo, mut kokoaika on kuitenki sellanen ahistava tunne, et mitäjos joku yhtäkkii joutuuki onnettomuuteen ja jättää mut, itsekästä, tiiän, mutku niin vaan  on.. Sitä tapahtuu kokoaika niin paljon, kokoaika jollekulle, pelkään vaan että joku mulle tärkeistä ihmisistä on seuraava, koska koskaan ei voi olla varma  miten täs elämäs käy.. Liian monella se oma polku loppuu kesken...

Tästä piti taas tulla ihan pikkunenpostaus, mut näinkävi :D