29.4.2014

Kipua, kuvia ja kyyneleitä


Päästä irti, 
kyynelillä huuhdo.

Unohda,
jätä aaveet rauhaan.

Anna elämän liukua pois,
anna silmien levätä,
hengityksen vaipua uneen.


Oon taas innostunu kuvaileen. Löysin sen osan musta mikä oli hetken aikaa hukassa:)
On päiviä jolloin herää aamusin ja jää vaan paikalleen. Ei vaan pysty nousta. Ku yöunet on niin vähissä, et oksettaa ku ajatteletki heräämistä. Ku jokasta ruumiinosaa särkee ja aattelet vaan et vaikken nousiskaan, ni kaikilla muilla päivä jatkuu. Riittääkö jatkuvat kolmentunnin yöunet pitään sut selvissä järjissä ja pystyssä? No, tervetuloa lukioelämään.  Mun on _taas_ pitäny päivittää tää jo jonku aikaa, mut aina on muka kaikkee muuta. Just.  Varotan etukäteen. Sekavaa, pomppivaa ja niin omituista tekstiä, etten hetkeekään ihmettele jos ei jaksa lukee loppuun asti.  Oikeesti lukio on tappo. En tajuu kuinka kukaan koskaan on selvittäny tän hengissä. Kokoaika jatkuva stressi ja uninvaje ja kaikki jää kesken ja koetulokset hälyttää punakynää.



Ootte varmaan huomannu, et esitän mun teksteissä paljon kysymyksiä, toteamuksia, erilaisii ajatuksia. Maailma on täynnä kysymyksiä, mut kuinka moneen kysymykseen sä koskaan tuut saamaan vastauksen? Oisko helpompi elää, ajatella ja toimia, jos tietäsit vastaukset? Miten ihmisten suhtautuminen maailmaan ja kaikkeen sihen mikä niitten ympärillä on jos kaikkeen sais vastauksen. Osaan kysymyksistä saa vastauksen elämällä, ettimällä, kyselemällä, pitämällä silmät auki, mut suurin osa jää tyhjiks. Ne on tyhjiä osia sussa. Sellasia onttoja kohtia, joista ei oo varmuutta. Jotka ei tunnu omalta. Miks se menee niin, et ku saat vastauksen yhteen kysymykseen, sul tulee mieleen miljoona kysymystä lisää? Onks meijän tarkotus vaan koko meijän elämän ajan ettiä vastauksia kysymyksiin, joihin me jo valmiiks tiedetään ettei tulla koskaan saamaan vastausta?


Pystyykö kyynelien mukana huuhtoo pois kaiken pahan? Tyhjentää itestään ulos kaiken sen, mikä ei muuten uskalla paljastua? Jokanen kolhu mikä sydämeen tulee, täyttyykö ne onnellisuuden ansiosta vai jääkö sydän kuopalle? Voiko sydämen purkaa säie kerrallaa ja koota sen sit uudestaan kasaan niin et kutoo pilalle menneet säikeet pohjalle? Ytimeks? Vai kannattaako ne "vialliset" muistot punoo pintakuoreks? Niin et on helppo haavottaa, muttei kuolla kokonaan? Ajatella et pintakerros kuluu, ja et vaurioitunu on valmiiks hauras? Ku se kuluu pois, jää vahva sisin. 



Mikä on onnen salaisuus? Missä on koti? Mitä se tarkottaa?Voinko mä sanoo olevani kotona jos oon siellä missä asun "fyysisesti", mut se paikka missä mä oon ei tunnu kodilta? Mikä tekee kodin? Voiko olla monta kotia? Jos asuu ikuisesti samassa paikassa, saako koskaan tietää et olisko jossain muualla ollu parempi? Miks katua valintoja joita ei voi kelata taaksepäin? Olisko elämä onnellisempaa jos kukaan ei koskaan valehtelis? Jos kaikki olis rehellisiä toisilleen? Jos ei ois kateutta? Jos ihminen ei tuntis mitään, millasta elämä sillon olis? Määritellänkö hyvä elämä elettyjen vuosien vai tekojen perusteella? 



Kaikella on niin monta kääntöpuolta, niin monta mahollisuutta mennä pieleen.. Läheskään kaikilla ei oo vapautta tehä niitten omaa elämää koskevia valintoja ite. Onko järki- vai tunneihmisen valinnoilla elämän onnellisuuden kannalta merkitystä sille henkilölle itelleen? Kuinka ihminen kestää päivästä toiseen, vuodesta toiseen pelkillä naarmuilla? Kuinka moni ihminen kantaa sisällään asioita, jotka haluu päästää ulos muttei uskalla? Minkälainen on tulevaisuus? 



Käsittelen taas samoja asioita, samoja ajatuksia mutten voi sille mitään. Haluun päästä selvyytee, mä haluun tietää mikä on mun tulevaisuus. Onko mulla? Miten kasvuympäristö vaikuttaa lapsen ja nuoren ajattelutapaan, arvoihin ja elämänasenteisiin? Miks ihmisen pitää esittää muille ulospäin täydellistä, miksei kaikki voi olla ihan vaan todellisia? 
Entiiä.. Jotenki kuolema ja tulevaisuus on asioita joita ajattelen/käsittelen päivittäin, enkä silti saa niist otetta.. Menneisyys, nykysyys ja tulevaisuus kullkee kaikki käsikädessä. Jatkuvasti ne vaikuttaa ristiin. Asia jonka päätät tänään, on huomenna sun menneisyyttä, mut vaikutus näkyy vasta tulevaisuudessa. Se on vaan niin vaikee ymmärtää. Nykymaailmas ainaki.. Tuntuu et kaikkien ajatusmaailma lähentelee tilannetta, jossa mikään ei kiinnosta. Tulevaisuus on ja tulee jokatapauksessa. Saan hyvän työn, täydellisen perheen ja must tulee rikas vaikken mitää opiskelekkaa ja vaik rikosrekisteri on täyn merkintöi koska yolo. Miks kaiken tajuu vasta jälkeenpäin? Miksei voi kuunnella sillon, ku sulle annetaan ohjeita? Miks kaikki pitää kuitenki kokeilla ite ja sanoo vaan muille et oot itekki kokeillu, miksen mä sais? Miksen saa tehä omia virheitäni ja oppii niistä? Miks mun pitäis jättää jotain tyhmää tekemättä koska joku muuki on tehny sen? En ymmärrä. En jaksa. En kestä. Yksinkertasesti mullei enää toivo riitä itteeni eikä tulevaisuuteen. Sillä ei oo suuntaa. Mun tulevaisuus on sakeeta sumuu jokapuolella mun ympärillä, joka tiivistyy pisaroiks ja kastelee kaiken läpimäräks. Lannistaa, koska ei oo suuntaa mihin jatkaa, eikä paikkaa mistä hakee voimaa tehä edes jonkinäkönen päätös koska pelkää et se on väärä. 



Sillon pienenä, ku juoksi huolettomana paljainjaloin heinäpellossa ei ajatellu punkkeja, ei käärmeitä ja tiesi elävänsä ikuisesti. Pienenä luuli kokevansa kaiken, ja yhtäkkii tuntuu ettei aika vaan riitä. Iskee paniikki. Haluu vaan juosta ja juosta. Paeta todellisuutta. Nukkuu vuorokauden ympäri ihan vaan sentakii ettei jaksa herätä kattoo sitä paskaa millaseks maailma on menny. Jatkuva yhteisön paine rutistaa sua kasaan eikä anna sun hengittää. Kaikki on jatkuvasti vaatimassa sulta jotain. Varottelemassa. Pelottelemassa. Suojelemassa. Okei, yleensä suojellaan ja koitetaan turvata täydellinen elämä ihmisille jotka on tärkeitä. Täydellisyyttä ei oo olemassa. Täydellisyys tarkottaa kaikille ihan eri asiaa. Jokanen määrittelee täydellisen tavan elää tai kuolla eritavalla. Jokasella on omat ikiaikaset kysymykset ilman vastausta. Jokanen haluu ja samaan aikaa ei haluu titää vastauksia niihin kysymyksiin. Oonko mä aito? Oonko mä tosiaan olemassa, vai elänkö mä jonkun toisen unessa? Elänkö mä omaa vai jonku muun elämää? Nähäänkö me kaikki meijän ympärillä oleva kauneus?





Ku määränpää on hukassa, voitko ees lähtee oikeeseen suuntaan? Mikä on oikee suunta? Jos käännyt oikeelle, mistä voit tietää ettei vasen olis ollu parempi ellet käy tarkistamassa? Vai luotatko sihen että vaikka silmät ei nää eteenpäin, sydän ohjaa sut takas kadonneille raiteille? 

Voiko ihminen tahallisesti purkaa ittensä moneen osaan että se vois olla monessa paikassa yhtäaikaa? Voiko ihminen jakaa osia itestään huomaamatta? Oon miettiny paljo sitä, että onko mahollista et joku on niin tärkee et kun se katoaa sun elämästä tai lähtee pois nii voiko se hajottaa sen toisen. Tai voiko sihen ihmiseen jäädä pysyvä, syvä jälki joka hankaloittaa koko loppuelämää ja sen ihmisen onnellisuutta. Jos ihmisestä puuttuu pala mikä sen korjaa tai miten sen ihmisen olosta voi tehä siedettävän. Loppuuko syvällejuurtunu kipu koskaan. Mitä jos astun askeleen eteenpäin ja romahdan? Eiks ois vaan helpompi olla paikallaan, ku ei oo varma oikeen mistään. Jos sillan laudat pettää mun jalan alla tai jos polku mun takana häviiki yhtäkkii kokonaan näkyvistä? Mitä jos kukaan ei saakkaan otetta mun kädestä ja putoon?




Oon miettiny tähän kolme asiaa. Kolme sellasta asiaa jotka tekisin missävaan, koskavaan jos sihen tarjottais mahollisuus. 



1. Palaisin mun lapsuuteen ja pysyisin sielä. En kasvais, ainoostaan eläisin mun lapsuuden ja sit lopettaisin sen uudelleenkertaamisen. Palaisin sihen aikaan ku peloteltiin et jos syö viinirypäleistä siemenet korvista ja pepusta alkaa kasvaa kasvaa viinirypäleitten oksia. Sanottiin et jos nielasee purkan se turpoo sun mahassa niinn paljon et poksahdat. Ku sait kömpii vanhempien väliin keskellä yötä ilman et heti aateltiin et sullon joku hätä. Ihan vaan koska siinä oli hyvä. Siinä oli koti. Siin oli turva. Ku et ymmärtäny et lastenohjelmissa röllin taikajuoma oli viskiä tai ku pelkäsit teletappien karhua. Ku sä näit ihmisen sisälle, pystyit olla kenenkans vaan ilman ennakkoluuloja. Ku pienenä oletti et rakkaus on ikuista, usko siihen ja täydelliseen elämään. Tai ku vanhemmat ja isovanhemmat oli ihmisiä kelle et ikinä vois sanoo pahasti. Ku pysty mennä kouluun vihreissä leveelahkeisissa kukkafarkuissa ilman et sut tuomittiin samantein friikkisirkuksen vetonaulaks. Ku pystyit sanomaan mitä ajattelet ilman et joku alotti sun mielipiteestä kauheen myrskyn. Ku sait joululahjaks varvassukat etkä tienny mitään parempaa. Ku sait futiksesta lohdutuspalkinto mitalin, kuljit selkä suorana esittelee sitä kavereille. Olit saavuttanu jotain tärkeetä. Nykyään ne tungetaan vaan samantien laatikonpohjalle ja niit lähinnä vaan hävetään. Missä se kaikki on nyt. Missä on nykylasten kiitollisuus. Missä on kunnioitus ylipäätään ketään kohtaan? 

2.Toisaalta taas haluisin hypätä tulevaisuuteen. Ylipäätään nähä onko sellasta. Millon kaikki loppuu? Millon kukaan ei enää jaksa. Haluisin hypätä 70 vuotta eteenpäin.Sihen hetkeen ku olsin valmis kuolemaan. Ku mun elämä ois ohi. Ku olsin nähny mitä sil oli annettavaa. Oon miettiny ihan sikana niinku varmaa moni muuki sitä miten haluisin kuolla ja oon tullu siihen tulokseen et haluun lähtee ilman kipua, niin et voin hymyillä loppuun asti, koska se on se viimenen hetki mitä sust muistetaan parhaiten. Haluun kuolla merenrantaan. Haistaa meren ja tuulen, tuntee kuinka aurinko lämmittää varpaita. Haluun viimesinä asioina kuulla ku meri liplattaa rantakivii vasten, lokit kirkuu, ihmiset nauraa mun ympärillä ja joku kuiskaa mun korvaan miten se rakastaa mua:) Haluun kuolla onnellisena. Niin et oon tyytyväinen mun elämään ja et oon saavuttanu jotain millä oikeesti on merkitystä. Löytäny mun kysymyksiin vastauksen. Välillä vaan tuntuu et jos mulla ois nappi mistä painamalla voisin hypätä tohon hetkeen , et kaikki ois enää vaan takanapäin ja edessä ois varma paikka ja päätös mitä en kadu ni hyppäisin tohon hetkeen. Koska siinä hetekssä kaikki ois vaan niin paljo helpompaa. Vihdoinki sullon käsillä se aika ku ajattelet yksinkertasesti vaa itteäs. Olsit vapaa "muut ensin"-taakasta. Must tuntuu et tona hetkenä olsin onnellisempi ku ikinä, mut se saa odottaa ainaki sen 70 vuotta:).. Tietäsin et se on koht ohi. Koht kaikki on kevyttä, ja oot silti ihmisten kanssa joita rakastat. Sä olsit niitten sydämissä. Pala susta eläis niissä.

3. Kolmas asia ois niinki yksinkertanen ku et kutsuisin takas tänne kuolleista edes viideks minuutiks ihmiset ketä en ehtiny hyvästellä. Tähän toiveeseen kuuluu sellanen ku "muistan ikuisesti". Oon huomannu. Ku sä et nää ihmistä. Ku sä et kuule siitä, sä alat pikkuhiljaa unohtaa. Sä alat unohtaa sen tuoksun minkä luulit et muistat aina. Minkä luulit et pysyy aina mielessä. Luulin et pystyn kuisesti muistaa kasvot ja hymyn ja viimeset sanat. En pysty.Kasvot ja se ihminen alkaa pikkuhiljaa "häipyy". Vaik taistelee vastaan. Jossainvaiheessa käyt polvistumas haudan mutaan ja itket, etkä enää muista ketä itket. Tai muistat sen ihmisen kokonaisuutena, muttet yksityiskohtia. Et muista enää miltä se ääni kuulosti. Muistat vaan sen surun minkä menetys aiheutti. Muistat yhteiset hyvät hetket muttet missään muistoissa nää enää kasvoja. Ne haalistuu, ja se pelottaa. Haluun muistaa. Lupasin etten unohda. Miten voin enää koskaa luvata mitää jos oon tänki lupauksen pettämässä vaikka kuinka yritän pitää sen?




Niin kaunis,
niinn herkkä.
On sielu sen,
joka ymmärtää.
Näkee sydämen,
pirstaloituneen,
silmien sumun takaa.




Laittakaa kommenttia ja kysymyksiä. Teen sekavilla vastauksilla teijän kaikkien elämästä hankalempaa:D


~Satu

7.4.2014

Ikuisesti

Ikuisesti muistoissa <-(Avautuu uuteen välilehteen)
(ezziejuliet96-lauralle)

Itke kaikki pois,
anna kyynelten valua.
Ollaan hetki hiljaa,
hetki tässä.


Kun olet yksin,
kun joukossa pelkäät.
Mistä tiedät kuka jaksaa?
Kuka vierellä kulkee?
Huuto terävä,
se kutsuu sua nimeltä.
Polvien varaan putoaa,
ihminen syvältä satutettu.
Pelko silmät sumentaa,
tarttuu käsiin vapiseviin,
ei vahvinkaan jaksa omillaan.
Aistit valmiina,
odottaa iskua kirvelevää.
Sanat polttaa,
jää sisälle kytemään.
Ei hiillos sammu,
ellei tukahduta kokonaan.
Kalvaa hitaasti,
päivä kerrallaan.
Jättää jäljen syvemmän,
kivun lakkaamattoman.
Odottaa hyökkäystä seuraavaa,
liekkiä jo sammuvaan hiillokseen.
Ei kipu hellitä, 
alkaa aika arpea kasvattaa.
Huuhtoo pois suolan,
hiillosta hillitsee.


Mikä saa ihmisen muuttumaan? Mikä saa kaks ihmistä erkanemaan toisistaan? Mikä saa vanhuksen jäämään yksin? Mikä saa pienen lapsen tuntemaan ittensä avuttomaks? Miten me voidaan vaikuttaa jonkun toisen elämään? Mikä saa aikusen avaamaan silmät sille ettei maailma oo enää sama paikka ku 20 vuotta sitte? Mikä saa ihmisen arvostamaan itteään?

Kuinka moni on tuntenu ittensä joskus "alemmaks", hyödyttömämmäks, turhemmaks tai arvottomammaks ku joku muu? Kuinka moni on joskus satuttanu itteään sen takia? Kuinka moni on meinannu tehä sen lopullisen päätöksen? Kuinka moni on vaan meinannu luovuttaa, mut on ollu joku joka on vetässy sut takas siltä reunalta? Kuinka moni?


Kuinka moni on aatellu olevansa taakka? Ettei voi puhuu joistain asioista ettei muille tuu paha mieli? Ettei ne joudu kantaa sun taakkaa? Kuinka moni on aatellu pärjäävänsä yksin? Ei kukaan pärjää yksin vaik monen luonto ei anna periks kertoo sitä. On ihmisii jotka pitää kaiken itellään, kaiken tärkeen, koska ne luulee et ne on vaan tiellä. Aina tulee joku jonka asia on tärkeempi. On vaan helpompi pitää asiat omana tietonaan ja sinnitellä. Paeta. Uskotella itelleen et pärjää viimeseen asti, mut yhtäkkii kaikki vaan romahtaa. Tulee se viimenen hetki.


Katoin jokuaikasitte videon, jonka olin tehny mun senaikasista kavereista. Ja tajusin kuinka asiat muuttuu. Jotain tapahtuu, ja yhtäkkii sä et tunnekkaa toista ihmistä enää. Te ootte kasvanu erillenne. Ootte valinnu eri polut, joissa on eri päämäärä. Rehellisesti sanottuna se vaivaa mua. Aattelen et oot ollu huono kaveri, en oo tehny tarpeeks sen eteen et olisin jollekki tärkee. En oo tehny tarpeeks sen eteen et joku toinen olis mulle tärkee. Mutku eihän se mee niin. Toisista ihmisistä tulee sulle tärkeitä ihan vaan olemalla. Toiset taas unohtuu ja katoo sun elämästä vaikka kuinka yrittäisit pitää niist kiinni. Vaikka kuinka välittäisit. Sullon pajon ihanii muistoja, paljo asioita jotka on vaikuttanu sun lapsuuteen ja periaattees kukenu sun mukana lähes koko elämän. Yhtäkkii ne on poissa. Toinen ei tunnista sua ku kävelet kadul vastaa.

 Osa susta on poissa. Sun muistot säilyy jonkiaikaa, mut sit ne alkaa haalistuu, vääristyy. Sä alat aatella sun menneisyyttä sellasena ku minkälaisen olsit halunnu sen olevan. Joku mikä on joskus ollu, ei se pakene se vaa vaihtaa maisemaa. Mennyt säilyy, mut se vaihtaa muotoaan.
Sä haluut muistaa sen ihmisen sellasena millasena näit sen ku tunsit sen, et sellasena millaseks se on muuttunu. Sä et tunne kaikkii kohtaa enää rakkautta tai ystävyyttä. Sä tunnet sääliä. Sääliä sitä asiaa kohtaan et sä et voi nähä sitä enää sen lapsuuden ruusuverhon läpi. Sä näät sen todellisena, eikä se todellisuus miellytä sua. Sä et pidä siitä mitä sä näät, vaa sulle tulee kiire pakittaa takas sen verhon taakse, koska sielä sä olit turvassa. Sielä kaikki oli hyvin. Mut ku sä astut se verhon toiselle puolelle, sun edessä on uus maailma, uudet ihmiset ja uus tulevaisuus ja sä pelkäät. Sä oot menettäny ne sun lapsuuden ihmiset, sä oot siirtyny maailmaan, jossa kukaan ei enää ajattele muita. Eikä kukaa nää menneisyyttä enää selvästi koska kaikki tulevaisuudessa näyttää paljo paremmalta. 


Miten väärin lapsena ajatteli.. Ajatteli et huominen on parempi, huomenna leikitään enemmän, isommalla porukalla. Tulevaisuus oli selvä. Kaikilla oli päämäärä ja jokasella oli leikissä oma rooli. Lapsena ajatteli et kaikki on kestävää, ikuista. Mikään ei koskaan kuole. Tienvarressa lojuva jäniksenraato oli vaa pupunen päivänokosilla, kukaan ei koskaa kuole. Kaikki rakastaa ikuisesti, prinssit ja prinsessat on aina yhessä. Kaikilla on täydellinen perhe. Oma keppihevonen oli se paras, mummo ja pappa on aina täälä turvaamassa selustan. Suojelusenkeleitä ja hammaskeijuja on oikeesti olemassa, tälläki hetkellä mullon oma enkeli joka pitää mut hengissä. Turvassa. Kaverit on aina samat. Ne ei muutu, eikä lähe pois, ne on aina tässä. Koti on aina sama. 

Nykyään miettii vaan et missäkohtaa kaikki meni pieleen? Missäkohtaa ei enää riittäny? Millon alko ajatella menetyksiään, epäselvää tulevaisuutta ja alko kaivata lapsuuttaan. Kaivata vastuuttomuutta, puhdasta ja vilpitöntä iloa jos löysi erikoisen kiven kengänpohjasta? Millon alko kaivata lapsuutta? Takas siihen aikaan ku sai vaan olla, ilman velvotteita ja ku jokanen polkupyörällä kaatumisesta tullu naarmu ja mustelma edusti rohkeutta ja sinnikkyyttä? Jokanen arpi oli taisteluvoitto joka kannettii ylpeydellä. Nykyään jokanen tullu haava, naarmu tai vamma edustaa kömpelyyttä ja epäonnistumista. Se  koitetaan peittää. Nykyään elämäs tapahtuneet epäonnistumiset koitetaan vaa piilottaa, ennen kuljettii selkä suorana näyttään tikkejä kaverille. Ei enää..


Jokatapauksessa, anteeks sekavasta päivityksestä, muistakaa jokanen et ootte tärkeitä. Jokanen teistä on yksilö, ja jokasen kuuluuki olla erilainen. Jokasen kuuluu tehä omat valintansa, olla niistä ylpeitä ja tehä ne niin et itellä on hyvä olla. 

PS.Kiitos mun jokaikiselle ystävälle. En tiiä missä olsin ilman teitä, tai missä kukaan meistä oltais ilman meitä<3:) Rakastan teitä, niin ettei sanat riitä, ja jokanen teistä on tärkee osa kokonaisuutta. Eikä kukaan voi puuttuu kokonaisuudesta, tai se kokonaisuus ei oo enää kokonainen<3


~Satu <3