19.8.2014

Valtava maailma kutsuu mua

"En ole ehkä vielä perillä, mutta olen pidemmällä kuin eilen"

 Onnellisuus. Mun on jo pitemmän aikaa pitäny kirjottaa onnellisuudesta ja rakkaudesta ja vaikka mistä mut aina ku saan päivityksen valmiiks en voikkaan julkasta sitä. Luen sen läpi ja tajuun et se on pelkkää paskaa... Onnellisuudesta on niin kauheen vaikee kirjottaa. Paljo helpommin saa päälle 'surustapuhumisfiiliksen' koska jollaintapaa ihminen tarttuu paljo helpommi kii sihen pahaa oloo ku niihin pieniin onnellisuuden hitusiin mitkä kuitenki yhtälailla on jatkuvasti läsnä. Voiko ihminen olla 'pintaonnellinen'?



 Vaikka olis onnellinen, sitä ei vaan saa puettuu sanoiks. On niin paljo helpompi valittaa siitä kuinka kaikki menee pieleen ku kertoo kuinka onnellinen on ja miks. Onnellisuus on "hiljanen" tunne. Sä tunnet sen ja rakastat sitä tunnetta, mut mitkään sanat ei yksinkertasesti riitä kuvaamaan sitä millasta se on.  Huijui ku meni taas sekavaks..  


Onnellisuus on asia, jota ihmiset ei osaa arvostaa. Sitä pidetään niin itsestäänselvänä ettei sihen kiinnitetä enää mitään huomiota. Se vaan on. Harvemmin kukaan tulee kertomaan kuinka elämä luistaa ja kaikki on mallillaan ku taas pikku takapakeista jaksetaan tehä suuriki numero. No, ehkä se kuuluu tähän paljopuhuttuun suomalaiseen luonteeseen. 

 Meille suomalaisille masennus/suru/synkkyys on se perus ajattelutapa. Me ollaa valittajakansaa joka ei kiinnitä huomiota ihmisiin tai asioihin jotka tekee meijät onnelliseks. Ei huomata sitä, kuinka hyvin asiat meil on ja kuinka onnellisii ollaan ennenko se kaikki puuttuu meiltä. Ajatellaan et elämä on yhtä tuskaa koska loppujenlopuks ollaan vaan totuttu sihen et asiat on hyvin.




Me ei oikeesti tiietä millasta elämä oli vaikka sota-aikaan tai ku sullei ollu vapautta ajatella ja toimia. Tai millasta se on joillaki tällläki hetkellä. Sillon ihmiset oli onnellisii jos ne sai ruokittuu perheensä ja jos ystävä tai perheenjäsen pääs hengissä kotiin. Nyt ei osata olla onnellisii koska ollaan niin ahneita ja itsekeskeisii et halutaan jatkuvast lisää eikä osata nauttii siitä mitä meil jo on. Ei osata iloita pienestä, lapsi ei voi sanoo vanhemmilleen 'rakastan sua' enneko se saa siitä palkinnon. Musta tuntuu että rakkaus on kuihtuva luonnonvara, samoin ku onnellisuus. Tai 'tunnevara', kuinka vaa. Voiko ilman rakkautta olla sit onnellinen? Voiko rakastettuna olla onneton?


Mulle rakkaus ja onnellisuus kulkee käsikädessä toistensa kanssa. Jos mä oon onnellinen, mun on helpompi osottaa mun rakkautta ja jos mä osotan mun rakkautta musta tulee onnellinen.  Onni ja onnellisuus on ihan eri asioita. Onni on asia johon ei voi juurikaan vaikuttaa ite. Sä oot onnekas sillon ku se ympäristölle sopii. Onnellisuuteen taas voit vaikuttaa ite. Jos tuntuu ettei mikää onnistu voit vaa kävellä kauppaan ostaa suklaata tai lähtee lenkille ja heti helpottaa, susta tulee onnellinen. Ainaki hetkellisesti. Rakastaminen on vaikeeta, rakastettuna olo on tie, josta et tiiä onko se tarpeeks pitävä. Mut ku tietää et on joku joka rakastaa, kyl se lämmittää. Ku sut rutistetaan yhtäkkiä karhunhalaukseen ja joku pörröttää sun hiuksia. Kun sulla on turvallinen ja hyvä olla just siinä. Sillon viimeistään on onnellinen. 




Onnellisuus riippuu paljo siitä, millä silmillä maailmaa kattoo. Asia jonka toinen mieltää onnellisuuteen voi tarkottaa toiselle painajaista. Tiiän monia ihmisii ketkä on onnellisii jos niilon rutiinit minkä mukaan kulkee ja paljo niitä, jotka taas päinvastasesti rakastaa sitä et pääsee irti rutiineista. On ihmisiä, jotka on onnellisia ku ne saa olla yksin, ja sit taas niitä jotka yksinkertasesti ei edes pärjäis yksin. 



Tuntuu niin kliseiseltä puhuu tästä, koska usein ihmiset kuvailee onnellisuutta nii samanlaisesti. Mulle onnellisuus on sitä etten oo riippuvainen kenestäkää. Sitä, ku talven jälkeen voit kävellä ekaa kertaa paljain jaloin kuival asfaltil ja ku sateen jälkee kaikki tuoksuu nii puhtaalta. Se on sitä ku tietää mihin suuntaan haluu jatkaa, muttei kuitenkaa oo hajuukaa siitä mitä edestään löytää. Vapaus ja vastuu. Niin hullultaku se kuulostaaki, ni eiks totta et jos sulle annetaa vastuuta, tuut onnelliseks koska tunnet ittes tärkeeks. Läheisyys ja sanat. Jos joku kertoo sulle kuinka sun hymy voi pelastaa päivän tai halaa niin et tuntuu ettei koskaan haluu poistuu siitä. Voiks joku väittää ettei siitä tuu hyvä mieli? Niimpä, emmä ainakaa. Sanoilla ja teoilla voi niin helposti tehä toisen onnelliseks. Hyi kamala ku toistan nyt paljo näitä sanoja, mut jokatapauksessa. Kaikki liittää tähän aina perheen, kaverit jne.  Se on vaa niin totta. Perhe ja kaverit. Miettikääpä huviksenne kuinka monta onnellista hetkee ootte kokenu kavereittenne/perheittenne kans. Ei niitä pysty laskee. Niitä tulee jatkuvasti lisää iha huomaamatta. Yhtäkkiä sitä vaan havahtuu sihen pysäyttävää onnellisuustuulahdukseen ku ajattelee miten paljo on kokenu joittenki kanssa ja kuinka ne silti vielä kestää sua, tai kuinka sä kestät niitä.. :D




 Mitä pahempi päivä, sitä onnellisemmaks tulee niistä hetkistä ku kaikki meneeki nappii. 
 Mitä enemmän rakastaa jotaki, sitä hankalampaa kaikki on ja mitä hankalempaa kaikki on, sitä onnellisempi on siitä et on jotain mitä rakastaa. Nyt voin taas onnellisesti todeta että kuinka sekavia lauseita saan tuotettuu ja kuinka suodatin puuttuu kokonaan. Olkaa onnellisia, loppupeleis maailma näyttää sillon nii paljo kirkkaammalta, vaikkei harmaassakaa tosin mitää vikaa oo. Hymyilkää:)


~Satu