6.4.2015

Haasteita


Sain tossa joku aikaa sitten muutaman haasteen Mikaelalta, ja aattelin ne nyt sitten toteuttaa pois alta. Teen tän kahessa eri osassa, koska ne oli niin erilaiset, että fiksummin saan nidottua ne näin.  Näissä molemmissa haasteissa on ilmeisesti -mikäli nyt oikein ymmärsin, saada näkyvyyttä meille pienemmille blogeille. Yritän pitää nää mahollisimman tiiviinä, ja tässä pääsiäisen aikaan koitan saada ilmoille vielä "oman" postauksenkin. :) 
(Tän päivityksen kuvat koostuu pääasiassa lukioajan "onnellisuuskuvista", koska kaikki muut on nyt hetkellisesti häveiksissä)

Sain 11 kysymystä asioista liittyen kaikkeen, joten eiköhän käynnistetä aivot vielä kertaalleen näin kirjotusten jälkeen.

1.Missä olet ja mitä teet viiden vuoden kuluttua? Kuvaile tyypillistä päivääsi.

~On hassuu ajatella mitä tekee viiden vuoden päästä. Vastahan mä selvisin kolmesta edellisestä. Viiden vuoden päästä mä oon 24. Jo pelkästään se tuntuu hassulta. Sillon pitäis olla aikuinen. Mun toive, unelma, haave olis tolloin olla Skotlannissa/Englannissa opiskelemassa kriminaalipsykologiaa ja politiikkaa jollain tasolla. Tai et oisin tullu sieltä jo takasin tutkinto kädessä. Et mulla olis unelma-ammatti, perhe ja omakotitalo merenrannalla. Mut sitä ei tiiä minne elämä sut kuljettaa. Todennäkösesti tää tulee jäämään haaveeks ja työskentelenki lopun elämääni apteekin siivoojana. Mikäs siinä, olishan edes työpaikka.. Mä toivon, että viiden vuoden päästä mulla olis edes puolet tästä onnellisuuden määrästä mitä on nyt. 

Nyt ku oon "lomalla", mun päivän ohjelma vaihtelee aika paljo sen mukaan oonko töissä vai en, vaikken muutamaa tuntii kauempaa sielä oliskaan. Mut pääasiallisesti herään siinä  seiskan maissa ja lähen viemää hevoset pihalle, siivoon tallit ja lenkitän koirat. Teen omat aamutoimet, pistän pyykkikonen pyörii, selaan puhelinta, sit teen jotain satunnaisii rästitöitä, lähen käymää kaupas, teen ruokaa, lenkitän koirat, meen salille ja töihin tai lähen samulinkaa jäähallille ja sit illal tuun kotii ja käyn ottaa hevoset sisälle ja teen iltatoimet ja selaan puhelinta tai käyn läpi valokuvii ja kattelen jotain sarjoi netistä. Siinähän tuo on päivä aikalailla mennykki. Tosin nyt ku saan pääsykoemateriaalit ni todennäkösesti ohjelmat taas muuttuu :D



2. Minkä harrastuksistasi koet vaikuttaneen suhun eniten?

~Oon vähä kahen vaiheilla. Tai no kolmen. Ammunnan kautta oon oppinu enemmän itestäni ja elämästä ylipäätään, en välttämättä ammunnasta itestään, mut niiden ihmisten ansiosta keitten kans oon sitä käyny tekemäs. Futis taas jätti muhun niin henkiset ku fyysisetki jäljet ja sitä on oikeestaan ikävä aikalailla koko aika. Mut ehkä kuoro on se joka on vaikuttanu eniten. Se on ollu ehkä kaikki ratkasevimmas asemas siinä, miten oon alkanu ymmärtää ja hyväksymään itteni sellasena ku oon. Se on antanu ehkä kaikki laajimman näkökulman maailmaan ja ne ihmiset sielä opetti ihan tietämättään niin valtavasti. Kyl kuoro on varmaan se mikä on vaikuttanu eniten, koska se anto aikanaan mulle konkreettisen esimerkin siitä et mulla on jotain mistä mä voin olla ylpee.

3. Jos saisit käyttää vapaasti kolme toivomusta, mitä toivoisit?

~Mun ensimmäinen toive olis se, et saisin tarpeeks rohkeutta ja päättäväisyyttä toteuttaa ne omat unelmat ja samaan aikaan olla tukena muitten unelmien toteuttamiselle. Mitään ei pidä saada liian helposti, se et se tuntuu saavutukselta, ni sen eteen täytyy tehä töitä ja taistella.

Toinen toive koskis ehkä sitä, et toivoisin kaikille sitä arvostusta jonka se ihminen ansaitsee. Et se sais kiitoksen ja kehun työstään tai ajatuksistaan,olemisestaan. Et jokainen osais arvostaa niin itteään ku muitaki persoonana, jota kenelläkään ei oo oikeus muuttaa tai arvostella.

Kolmas toive olis sit sellanen, et annetaan lasten olla lapsia. Annetaan niitten kokeilla ja oppia, ei kielletä kaikkee valmiiks koska joku muu on todennu et ku putoo puusta ni sattuu. Aikuisuuteen ei oo mikään kiire, koska se ei lopu. Lapsuus loppuu.



4. Mikä on suurin saavutuksesi elämässä tähän mennessä?

~Se, et pyristelin lukion loppuun asti, ja jos vielä valmistun ylioppilaaks, ni oon saavuttanu elämässäni jo enemmän ku uskalsin kolme vuotta sitte toivoo :)

5. Missä erityisesti haluaisit olla parempi?

~ Mä haluaisin olla parempi ystävä.

6. Olitko lapsena ihastunut johonkin fiktiiviseen hahmoon/julkisuuden henkilöön? Mihin/keneen?

~En tiiä oliks se ihastumista vai pelkkää ihailua, mut Rölli ja Nuuskamuikkunen. Ja ne maahiset Willowsta. Ja sit Pocahontasist cocou (en tiiä kuinka kirjotetaa, mut intiaanimies puolikaljulla joka ammuttii sihen lätäkköö) ja Karhu Veljeni Kodasta se niitten velejsten vanhin joka muuttu kotkaks oli täydelline:D



7. Mikä on ollut pahin tyylimokasi?

~Tää kysymys saa pakostikki hymyn huulille, koska se tulee ihmiseltä joka on tuntenu mut viimeset 11 vuotta:D Mun tyyli ei vieläkään oo täysin sellanen minkä haluisin sen olevan, mut pahimmat mokat tuli varmaan siinä seiskaluokalla ku yhdistin ylikasvaneeseen  otsatukkaan (jonka laitoin joko ponnarilla töyhtöks pois silmiltä tai vedin sen omenapinnillä sliipatusti) ne karmivat Seppälästä ostetut "hauskat", kirkkaat painokuvioiset T-paidat räikeillä kontrastiväreillä ja mustan pitsihameen ja mustat legginssit ja punaraidalliset varvassukat... Viimestään tässä kohtaa kuuluu laulaa "Minä olen muotitietoinen.." ja siirtää katse mun niiteillä ja erilaisilla nauhaviritelmillä varustettuun harmaaseen Snoopy-laukkuun. Voitteko kuvitella, enkä osaa edes hävetä.

8. Paras saamasi elämänohje?

~"Ku seuraat sielullas, et jaloillas, ja näät sydämellä etkä silmillä, ni maailma on sun askelille ja ajatuksille avoin mihin suuntaan vaan."

9. Mitkä maat ja kaupungit sisältyisivät unelmiesi reilireittiin?

~No nää nyt ei tuu missää järjestykses mut nää ois ihana käydä ainaki: Brugge (Belgia), Oban+Glasgow (Iso-Britannia), Cannes+Toulouse (Ranska), Hohenschwangau (Saksa), Zagreb (Unkari) ja Normandia (Ranska).


10.Mistä teostasi/luonteenpiirteestäsi/taidostasi olet ylpeä?

~Luonteenpiirteistä ehkä eniten sellanen ennakkoluulottomuus:D

11.Mikä on paras muistosi lukioajalta?

~Kuulostaa niin kliseiseltä sanoo et ei osaa päättää parasta koska oli monta hyvää. Mut täl kertaa se on niin totta. Lukioon mahtuu paljo vaikeitaki hetkiä, mut siitä huolimatta tää on oikeesti tähänmennessä ollu mun elämän parasta aikaa. Sellaset pienet, arkiset asiat teki siitä lähestulkoon täydellistä. Silmäkulmassa vilahtava ilopilleri, vihkoon raapustellut laulunsana -keskustelut, slällärireissut, rasvan haju, tyttöjenillat ja yhteiset muistot niin oppitunneilta ku  välinevarastostaki on kaikki niitä asioita, jotka tulee muistaa lopun ikäänsä. Toivottavasti.  Lukiossa oli ihanaa seki, et ne ihmiset sielä oli sellasia keitten kanssa viihtyy vapaa-ajallaki:) Ja alle vielä muutama kuva yhteisiltä tempauksilta :)








~Satu



23.2.2015

Hymyn lähettiläs, onnellisuuden edelläkävijä


 "Suru on rakkauden syysasu.Toiset pitää syysasuaan päällä pidempään, toiset luopuu aiemmin" Ainoot sanat jotka muistan papin kuiskanneen valkosen arkun vierellä, pää painettuna alas.

Tää vuosi, mennyt vuosi 2014 on ihan rehellisesti sanottuna ollu järkyttävän raskas. On tapahtunu niin paljon sellasta nopeeseen tahtiin, etten olis ikinä voinu kuvitella maailmankaikkeuden pystyvän niin nopeeseen toimintaan. En kuvitellu että niin paljon voi muuttua ja hävitä ihan tosta vaan. En vaan uskonu sihen ettei kaikki oo pysyvää.. Vaikka olishan mun jo pitäny se tietää. Kai mä vaan toivoin ja oletin että se onnellisuus mikä mun elämässä ja ympärillä oli taas tullu takas, jatkuis ikuisesti. Mut ei, ikinä ei pidä luottaa liikaa. Ei saa turtuu hyvään oloon. Jos kaikki rupee näyttää täydelliseltä, kannattaa alkaa varautuu sihen et kohta kaikki on taas mukkelismakkelis. Älkää käsittäkö väärin, tää vuos on ollu myös ihan älyttömän antosa. Paljon ihania muistoja ja hetkiä. Henkistä kasvamista ja omien vahvuuksien löytämistä. Tää vuosi on kaikenkaikkiaan ollu erittäin kirjava. Se on antanu lisää, ottanu pois, säilyttäny paljon ja kasvattanu vielä enemmän. 


Mul oli tossa loppuvuodesta hetken aikaa päällä sellanen "tunteeton tila". Tai, tunteeton on ehkä väärä sana. Mul oli liian paljon liian vahvoja tunteita, niin et niitä ei oikein osannu sisäistää, eikä oikeen ollu ihan varma siitä mitä tuntee. Tai et jossain kohtaa tuli sellanen tietyn tasonen "tunnottomuus". Mikään ei oikeen ollu mitään, ja tunteet oli hirveen vaikee jotenki erotella. En pystyny satavarmasti sanomaan tunsinko esim. iloa vai inhoa mut nyt se kaikki on taas ohi ja pyörät pyörii eteenpäin. Ei tietenkää jatkuvasti ollu sekamelskaa, mut sellanen pieni peikko satunnaisesti pomppas takaraivosta verkkokalvolle ja alotti oman tarinansa. Mut se kuuluu elämään. Ne peikot kestää ja niitä oppii arvostamaan. Ne ei päästä todellisuutta lipumaan liian kauas.


Aina puhutaan siitä kuinka elämäs pitäis päästä eteenpäin. Unohtaa epäonnistumiset ja sulkee kaikki paha pois mielestä. Mut jos puolet sun identiteetistä koostuu niiden kokemusten aiheuttamasta kasvamisesta, vahvistumisesta niitä ei voi noin vaan työntää syrjään. Puhutaan siitä kuinka ei saa jäädä vatvoon asioita, pitää vaan pitää pää pystyssä ja katse eteenpäin. Ei alas, ei sivulle, eikä missään tapauksessa taakse. Historian pitää antaa olla, vanhoja ei kuulu kaivella. Menneisyydestä ei saa oppia. Sun täytyy toistaa samat virheet ja ajatukset uudestaan ja uudestaan, koska yhteiskunta käskee olla kurkistamatta selän taakse. Mut niinku iki-ihana Rafiki-apina Leijonakuninkaastaki totee "Menneisyys sattuu, mutta sitä voi joko paeta tai siitä voi oppia."


En voi sanoo et mun elämä olis ollu jotenki erikoisen rankkaa ku kuuntelee sitä kaikkee mitä jotkut on kokenu, mut jokanen elää omaa elämäänsä. Vaikka itekki jatkuvasti vertaan mun elämää, kokemuksia ja valintoja sihen millasta muilla on ollu, ei se tarkota sitä et jos jollakulla toisella on ollu rankka elämä, mä en vois pitää mun omaa elämää ihan samalla tavalla raskaana. Kukaan ei kuitenkaa täysin tiiä totuutta siitä miten kukaki elää ja miten se kokee asiat. Toiselle esimerkiks hamsterin kuolema voi oikeesti olla iso juttu, ku taas samaan aikaan toinen on helpottunu ku pääsee koirastaan eroon. Se on niin ihmisestä kiinni. 

Mitä "vanhemmaks" tulee, sitä enemmän alkaa ajatella sitä miten muut asiat kokee. Tai mä ainaki. Ennen oikeestaan kohautin sisäisesti olkapäitä jos joku sano pieleen menneen päivän jälkeen ettei jaksa enää, tai kerto kuinka itki monta päivää sen linnun puolesta joka törmäs ikkunaan. Ja kadun sitä et oon joskus oikeesti saattanu olla niin kauheen välinpitämätön. Nykyään sitä ajattelee niin paljo laajemmin. Sitä yrittää suhtautuu asioihin sellasella periaatteella, miten ite toivois muitten suhtautuvan samassa tilanteessa.



Viime vuosi oli mun elämän yks parhaista. Vaikka sen sisältö on aika samankaltanen kun aiempienki vuosien, niin ihmiset, oma elämänasenne ja se kuinka tulevaisuuski alko pikkuhiljaa muotoutuu, teki siitä ihan mahtavan. Tietty se vuosi toi tullessaan paljon sellastaki mitä ei vielä edeltävänä vuonna ois osannu käsitellä. Ylioppilaskirjotukset esimerkiks on aika iso ja lopulta hallitseva osa viimestä lukiovuotta, ja ennen joulua kirjotettiin jo ensimmäiset alta pois. Se oli helpottavaa, mut toisaalta se helpotus on osasyylinen tänhetken motivaatio-ongelmiin. 


Viimevuoteen mahtu paljon rakkautta, menetystä, iloa, haasteita, onnistumisia... Niinku varmaan ihan jokasella meistä. Kun mietitään sitä kehitystä, mikä mussa ainaki ihmisenä tapahtu, oon vaan onnellinen siitä että mun rohkeus on riittäny sihen että teen omat valintani enkä anna muitten vaikuttaa. Onnellinen siitä, että oon kokenu asioita, jotka muitten vaikutuksesta ois voinu jäädä kokematta. Mut samaan aikaan oon onnellinen niistä asioista jotka koin muitten ansiosta. Oon kiitollinen kaikille niille ihmisille jotka on ollu mun elämässä mukana joko sitten pitemmän tai lyhyemmän aikaa. Kaikille niille uusille tuttavuuksille, ja kaikille niille, jotka kaikessa kiireessä on jääny vähän liian taka-alalle, mut jotka silti on mukana mun elämässä. 


Elämässä on paljon ihmeellisiä asioita, niitä vaan ei välttämättä nää. Ihmisistä on tullu niin avuttomia. Varjoja, jotka toivoo vapautta säännöistä ja naruista. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään sen vapauden eteen. Kukaan ei uskalla. Kaikki on ku koiria, jotka odottaa palkintoa hyvästä käytöksestä ja tottelevaisuudesta, mut joka ei uskalla kapinoida rangaistuksen pelossa ku se jätetään nääntymään liekaan. Ihminen on olentona julma ja arvaamaton, mut pienellä ohjeistuksella ja taustatuella niistäki voi kovertaa esiin sen kauniin osan. Sen osan, joka kykenee kattomaan maailmaa muillaki silmillä ku niillä omillaan. Sen, joka osaa rakastaa ja kunnioittaa, astua ennakkoluulottomasti askeleen lähemmäs ja nauttia elämästä ilman jatkuvaa egonnostatusta.



 "Ihmisenä tässä maailmassa näkee paljon pahaa, sieluja täynnä vihaa ja väkivaltaa. Meidän tehtävämme on kohdata nämä ihmiset, ja ajan mittaan emme ehkä näe enää muita. Kuten kaiken pahan suhteen, siitä voi syntyä hyvääkin. Se voi koota yhteen hyväsydämisiä ja rehellisiä ihmisiä. Se täyttää sydämet rakkaudella, joka kestää ikuisesti. Se luo myös ystävyyssuhteita,- jotka kestävät elämän vaikeimmatkin haasteet. Joskus hyvät asiat tulevat tarpeeseen ja odottamatta. Jos onneksemme huomaamme sen ja arvostamme sitä, -se saa miltei unohtamaan kaiken pahan."


Maailma on upee paikka. Kaunis ja hyvä, jos sitä osaa käsitellä. Elämä on mahtava kokemus, jos sen uskaltaa elää niinku itestä tuntuu. Ei niinku muut. Odotan jo kuivia, kivettömiä asfaltteja, koska se on tällähetkellä onnellisuuden määritelmä. Ja kaikki jotka on kokenu kuivan asfaltin paljaitten jalkojen alla pitkän talven jälkeen, tietää, et se todellaki on yks maailman vaatimattomimmista tavoista viestittää rakkaudesta. Mikään polku ei koskaan tuu olee täysin kivetön, mut se ei haittaa. Pieni nipistys sillon tällön on vaan hyvästä. Se ei anna liikaa aihetta ylpistymiselle, jos ylimielinen hymy vaihtuu pienen piikin johdosta irvistykseen. Hymyilkää, rakastakaa, olkaa onnellisia. Niistä piikeistä huolimatta. Hymyllä meinaan pääsee jo pitkälle, ja onnellisella ihmisellä hymyily on helpompaa.

"Tänään on kyse elämästä. Ainoasta elämästä, josta voit olla varma. Käytä tämä päivä hyvin. Hymyile. Tee maailmasta parempi." 


~Satu


12.1.2015

Suuria Unelmia

Tää päivitys on nyt vähän erilainen. Mul oli sähköpostiin tullu pari pyyntöä siitä että tekisin 10 faktaa musta -ja minun unelmani -videot, niin aattelin nyt sitte yhdistää nää kaks. Väsäsin tän tossa loman aikana kasaan ja aattelin sen nyt julkasta :D Kirjallista päivitystäki oon nyt hionu viimesen kuukauden, ja mulla on niitä tossa kaks nyt odottelemassa julkasua, joten neki tässä varmaan lähipäivinä tulee julki :) 
ps.videon näkyvyyden kanssa oli jotain ongelmia, mut vaihdoin asetukset  ja nyt pitäis näkyä :D


~Satu

20.11.2014

Se kaikista tärkein


Mikä on perhe? Onks perhe se, kellä on oikeus kertoo suorat mielipiteensä susta, sun tekemisistä, menemisistä ja pukeutumisista et muistasit pitää jalat maassa? Se, joka saa oikeuden päättää sun tulevaisuuden suunnan ja mielenkiinnonkohteet? Onks perhe se, joka vertailee sua kaikkiin muihin? Vai se, joka kaikesta huolimatta rakastaa sua? Se, joka on sun tukena ku ketään muuta ei oo? Se, kenen kans voi viettää aikaa oikeestaan millon vaan? Se, joka saa sut hermoromahduksen partaalle, ja huutamaan kovempaa? Se, jonka luona tunnet olevas turvassa? Se, joka syö kaapista sun ruuat vai se joka unohtaa että oot olemassa? Vai onks perhe kaikkea tätä sekasin sopivassa suhteessa? Itkua, naurua, huutoa, läheisyyttä, turvaa, kiroilua, rakkautta, välittämistä, pettymyksiä, ikuisia muistoja ja kiusottelua. Se on se joka ajattelee sun parasta, vaikkei se välttämättä aina vaikuta siltä. Perhe on se joka haluu kietoo sut pumpuliin ja suojata sun selustan pahimmilta iskuilta.


Perhe on perhe. Ihanan kamala. Rakastan sitä ku sisarukset tulee mun huoneeseen ihan vaan istuskelee ja käpertyy sohvalle kattoo telkkarii sillä aikaa ku ite teen vaikka bilsan esseetä. Sitä, ku jompikumpi pyytää auttaa läksyissä tai ulos pelaa futista. Mut vielä enemmän rakastan potkii ne sit pihalle, ku raja ylittyy ja tarvii omaa rauhaa. Rakastan pitkii keskusteluita ja sitä että mulla ylipäätään on sisaruksia joitten kanssa keskustella. Ja mummo. Ja äiti. Ja iskä. Loppujenlopuks en vois luopuu kenestäkään vaikka aina ei jaksakkaan. Jokanen omalla tavallaan opettaa niin paljon. Äiti ihmissuhteita, kaiken kasassa pitämistä. Sisarukset kärsivällisyyttä, jakamista, kuuntelemista ja ymmärtämistä. Iskä elämästä, olemisesta, ajattelusta ja toiminnasta ja mummo kaikesta mahollisesta, rakkaudesta ja jaksamisesta. Aatella, oot periaattees koko elämäs oppipoikana. 


Perhe on kuitenki aina se joka sulla on. Se joka säilyy jos kukaan muu ei. Jokanen määrittelee ite kuka sihen omaan perheeseen kuuluu. Useinhan termi 'perhe' liitetään sihen perheeseen jonka kanssa asut. Jotka on joko biologiset tai adoption kautta liitetty sun elämään kysymättä. Joista on tullu tärkeitä ja jotka jakaa sun elämän vaiheet täysin sun kanssa. Perhe on se joka on lopullisena tukiverkkona pitämässä sut pinnalla. Joka antaa anteeks ja hyväksyy sut ehdoitta, tai ainaki näin pitäis olla. Se jota rakastat sillonki ku haluaisit vihata.



 Perhe. Se ei välttämättä oo se joka on sulle aina tärkein, mut se antaa anteeks ja sen kanssa jaksaa raskainaki aikoina. Sä suojelet viimeseen asti ihmisiä joita rakastat.  On kummallista, kuinka rankastaki elämästä voi selvitä pienemmillä vaurioilla, jos vaan luottaa parempaan.

Perheitä voi olla monenkaltasia. Mulla on kolme perhettä. Mun sukulaiset muodostaa yhen ison perheen. Yhen jättimäisen tukiverkoston josta löytyy niin monenlaisii ihmisiä, et ne vaan täydentää kaikki toisiaan. Mun suku on ympäri maailmaa, jokaista on ikävä ja jokaista rakastan ihan älyttömästi. Jokanen persoona tuo oman lisänsä tähän hulluuteen. Jokainen käsitetään yksilönä. Sit on tää perhe jonka kanssa asun ja elän. Joka muodostaa mun kodin. Sit on se perhe joka muodostuu mun ystävistä, harrastusporukoista ja kavereista.



Perhe on se lämmin teemuki jolla voit lämmittää kätes pakkasella. Perhe on se vaseliini jonka levität rohtuneisiin huuliin ja suorittaa pikaparannuksen. Se on ku aurinkokello, joka osottaa suunnan, muttei kerro tuulen nopeutta. Elävä esimerkki siitä kuinka unelmia kannattaa seurata, oli ne kuinka järjettömiä tahansa. Ja mun perhe ja suku siinä taustalla olis hyvä esimerkki siitä, kuinka suuri vaikutus sillä tuella on. Kuinka paljon enemmän saat aikaan hyvää, jos sulla itellä on jotain mistä kasvattaa varastoja.

Ku olin pienempi, musta tuntu ettei mua hyväksytä kotona. Etten saa olla rehellisesti sellanen ku oon, vaan jatkuvasti ku olin kotona elin valheessa. Jossainvaiheessa kadotin otteen musta kokonaan. Päästin irti naruista ja ne meni solmuun. Mulla kuitenki oli ihmisiä, perhe, joka kyykisty viereen selvittämään ne solmut mun kanssa. Oli hetki ku en ollu täysin varma siitä kuka mä oon. Oonko mä se henkilö kuka oon luullu olevani, vai oonko jotain ihan muuta. 



Oli aika, ku en pystyny olla kotona kauaa ahdistumatta. Koitin selitellä sitä itelleni luonteen kautta. Kuinka mun luonteeseen kuuluu, etten pysty olla paikallani. Etten pysty asettuu ja juurtuu. Seki oli väärin. En vaan tuntenu tarpeeks niitä ihmisiä joitten kanssa asuin. Koti oli vieras koska olin aina poissa. En usko et ihminen koskaan pystyy olla täysin tyytyväinen, jos se joutuu jatkuvasti kököttää samassa paikassa. Mulle se hetken kökötys kuitenki paljasti sen todellisuuden, että mä viihdyn kotonaki. Ettei mun tarvii tehä niin hirveesti sen eteen et oon onnellinen. Välillä se tulee ihan vaan siitä että pudottaa ne narut kerran käsistään.



Pienempänä mussa oli toinenki vika, enäähän ei siis oo. En puhunu kellekkään siitä miltä tuntuu. En sanonu, jos joku ärsytti tai oli pielessä. En pitäny puoliani vaan myönnyin kaikkeen koska ajattelin et sanomalla vastaan vanhemmile tuotan niille pettymyksen. Ajattelin et kommentoimalla kasvatusmetodeita tai senhetkistä elämää, osotan epäkiitollisuutta. Ja sitä en halunnu, koska todellaki, olin enemmän ku kiitollinen kaikesta mitä mun eteen oli tehty. Sitä pelkäs et satuttaa ihmisiä sanomalla jotain väärin. Sitä pelkäs et toinen tuntee ittensä huonoks, epäonnistuneeks.



Vastoinkäymiset perheen sisällä ja ulkopuolella tekee siitä tiiviimmän. Ku koko elämänsä seuraa läheltä pitkäaikaissairautta tai onnettomuuksia, tapaturmia ja menetyksiä, kaikkee jäljellä olevaa ja uusia, pieniä muistoja alkaa arvostaa entistä enemmän. Hymy saa uuden merkityksen. Jokanen arpi on taisteluarpi, jokanen hengenveto kielii voitosta. Jokanen hymy kertoo riemusta ja toivosta jota pystyt toisille tuottamaan. Jokanen kehu ja hali kertoo tärkeydestä. Siitä että tekee jotain oikein. Jokanen ihminen sun ympärillä kertoo rakkaudesta, selviytymisestä. Arvostakaa sitä että teillä on perhe. Kaikilla ei oo.



~Satu

26.10.2014

Otan osaa

Voi olla että kaikille ei suoda samoja mahollisuuksia elämän osalta, mut estääkö se taistelemasta?

Kaikki varmaan tietää ja on huomannukki että 'Rakastan sua' ja 'Anteeks' on sanoja jotka on niin kauheen vaikee lausuu ääneen. Tai no, ääneen ne voi lausuu helpostikki jos on yksin. Mut ku ne pitäis ilmasta toiselle, et yhtäkkii saakkaan niitä ulos vaikka olsit kuinka päättäny että se toinen ansaitsee kuulla ne. Voisin liittää tähän joukkoon mukaan sanat 'Otan osaa'. Se on vielä vaikeempi sanoo ku 'Rakastan sua'. 


Sanoilla, joilla pyydät anteeks ja haluut kertoo sun tunteita, saada toiselle hyvän mielen. Ne pystyy vielä lausuu ääneen. Niillä sanoilla sä voit saada jotain korjattuaki. Mut ku sanot, tai ku sun pitäis sanoo 'Otan osaa', sä et saa mitään korjattua. Sä et saa sillä kellekkään parempaa mieltä. Siinä tilanteessa ku sä sanot sille ihmiselle et kuinka otat osaa sen toisen suruun, se tuntuu niin vähätellyltä. Tietysti näil sanoilla sä osotat tukee ja kunnioitusta ja oot kohtelias, mut silti niitten sanominen on hankalaa. Se on niin lopullista.Toisissa tapauksissa sitä elää sen surun niiden ihmisten kanssa, ja mun mielestä se on eri asia ku ottaa osaa sihen suruun istumalla kotona ja sytyttämällä kynttilä. Tietysti toiset voi ottaa asiat eritavalla, ja voihan siitä jollekulle olla hyötyäki. Jotenki se vaan tuntuu, en oo varma, mut se tuntuu siltä ku oltais vaan sivuuttamassa koko asia jotenki. Et halutaan vaan unohtaa mahollisimman nopeesti. Tai no siltä se musta tuntuu. Elämässä eteenpäin siirtyminen on kuitenki eri asia ku unohtaminen. Eteenpäin voi mennä, mut unohtaa ei voi. 


Olin tossa töissä yks ilta, ja ku pyyhin pölyjä lasten leikkipaikalta sellanen pieni, ehkä 5-vuotias poika istu pikkusiskonsa kans siinä lattialla ja leikki kasviksilla. Yhtäkkiä se poika katto mua ja sano 'Tiedätkö, sä olet kyllä tosi kaunis, sulla on enkeli mukana'. 


Joku voi pitää lapsellisena ja toinen hulluna jos sanoo et uskoo esimerkiks enkeleihin. En tiiä uskonko, en oo päässy siitä perille vielä, mut ainaki toivoisin voivani olla enkeli sit joskus 80 vuoden päästä. Oishan se ihana. Kuitenki, mun pointti oli se, et se jollaintapaa kosketti. Ajattelin välittömästi et mullon oma suojelusenkeli, mut samaan aikaan sen halus lahjottaa ihmiselle joka sitä kipeemmin tarvis. Toisaalta enhän mä voi tietää keillä kaikilla on enkeli. Ei ilmeisesti kuitenkaa kaikilla... Tai sit joittenki enkeli on kääntäny selkänsä hetkeks.



Voi olla, et mun toive enkeleistä on kuitenki lähtösin ihan vaan siitä että kaipaa liikaa. Sitä nimenomaan toivoo että ne ihmiset jotka on poissa, olis jollaintapaa mukana sun elämässä. Ja vaikka tiedostat ettei niin oo, ni ainahan se voi olla yks niistä pienistä unelmista. Tai sit se johtuu siitä pienestä lapsesta joka kasvatettiin kirjamaailmaan ja jolle opetettiin et kaikki unelmat on mahollisia. Aina voi toivoa. Ja mä toivon ettei se lapsen sydän muutu.


Hm, mun piti kirjottaa taas jostain muusta.. Mun piti kirjottaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä kuinka tyhjältä tuntuu et vähä reilun puolenvuoden päästä mä voin toivottavasti seistä koulun käytävällä ja todeta et sain jotain aikaseks. Mun edessä on paperi, jolla ei oo suunnitelmaa. Sitä toivoo et aika näyttää mitä pitää tehä, mut päätökset pitää tehä ennenko ajalla on mahollisuutta näyttää miten niitten päätösten kävi. On outoo kuinka kovasti haluu siirtyy elämässä eteenpäin ja jättää lukiovaiheen taakse, mut samaan aikaan kaipaa jo valmiiks ihmisiä ja rutiineja jotka kuulu sihen osaan elämästä. Koska se elämä oli sulle jo valmiina. 


Lupasin tehä videon mun unelmista. Yritän saada senki ulos tässä joku päivä. Mulla on ollu valmiina jo pari päivitystä tossa luonnosboksissa ja mun piti ne julkastakki viimekuun puolella, mut mitä useemmin luen ne läpi sitä kauheemmaks se teksti muuttuu. Kai se on vaa totuteltava.

~Satu





12.9.2014

Ei se mennyt niin


En tajua, en yksinkertasesti ymmärrä kuinka kukaan on koskaan selvinny tästä hengissä. Oon monesti sivunnu tätä aihetta mun päivityksissä. Nyt teen päivityksen siitä. Lukio.

Alunperin ku ysillä tehtiin yhteishakuja mullei ollu hajuukaan mitä haluun tulevaisuudelta. Ihan yhtäkkiä vaan oli edessä se valinta jossa piti päättää mikä musta tulee isona. En oikeestaan koskaan oo ollu ihminen joka lukee hirveemmin kokeisiin. Suurin osa meni ihan maalaisjärjellä. Oli muka niin paljo kaikkee muuta tekemistä. 


Koska en tienny mikä musta tulee, aattelin et meen sieltä mistä aita on matalin. Voitteko oikeesti kuvitella, menin lukioon koska halusin päästä helpolla. Just. Ajattelin et lukio on ihan yks läpihuutojuttu, josta selvii samalla lailla ku yläasteeltaki. Ajattelin, et menemällä lukioon saan kolme vuotta lisää aikaa miettii mitä haluun tehä. Kaikki puhu aina siitä kuinka lukio on elämän parasta aikaa ja kuinka sen kaiken muistaa ikuisesti. Kuinka se antaa lukuisii mahollisuuksia elämää. Et lukion jälkeen voi tehä mitä vaan. Sen jälkeen mullon ovet auki maailmaan.


Siis lukio on ollu ihan mahtavaa aikaa, oon tutustunu paremmin ihanii ihmisii ja saanu kokee niin paljon. Jos olisin menny jonnekki muualle, mun kaveripiiri hyvin todennäkösesti olis tosi erilainen ku nyt, tai mullei olis sitä. Lukiossa ne ihmiset on niin samanhenkisiä sun kanssa. Osa ainaki. Ne ymmärtää sun tuskan koeviikoista ja siitä ettei kurssit tuu täyteen. Kaikilla on sama pelko siitä, jos kaikki tää onki ollu turhaa. Jos kaikki kaatuuki sihen ettet pääse kirjotuksista läpi. Jos epäonnistut. Tuntuu, et ihmisille jotka hakeutuu lukioo, asetetaan ihan järkyttävät paineet pärjäämisestä varsinki perheen sisäsesti ja koulun puolelta. Lukioon mennessä, sä näät sun tilanteen ihan eri tavalla ku ne opettajat sielä. Lukiossa opettajat valmentaa sua tasan yhtä päämäärää varten. Ylioppilaskirjotuksia. Sä ite taas et ekana vuonna todennäkösesti ajattele asiaa juur ollenkaa. 


Toisena vuonna sun pitää jo alkaa ajatella sitä mitä haluut tehä lukion jälkeen. Sun pitää valita kurssit sen mukaan mitä meinaat kirjottaa, ja kirjotettavat aineet taas sen perusteella mihin aijot lähtee opiskelee lukion jälkeen. Mihin  se kolmenvuoden päätäntäaika hävis? Wanhojen tanssit on se hetki ku ollaan onnellisia. Se on yks elämän parhaita hetkiä sihen asti ku tajuut että sun pitäis olla se joka seuraavaks poistuu noista ovista ja jatkaa matkaa.

Kesä siinä toisen ja kolmannen vuoden välissä vasta tuskaa onki. Jatkuva ahistus sun sisällä kasvaa sitä enemmän mitä vähemmän kesälomaa on jäljellä. Sä tiedät että sun pitäis lukee, tsempata nyt ihan kunnolla. Nii. Sä tiedät sen, muttet kuitenkaa saa sitä aikaseks. Haluisit nauttii kavereittenkaa siitä viimesestä yhteisestä kesästä ennenku kaikki muuttuu. Haluisit käydä töissä ja tienata rahaa. Muttet pysty mihkään sihen, koska ajatus kirjotuksista kalvaa sun takaraivossa jatkuvasti. Eikä se kesällä ollu vielä ees pahimmasta päästä, minkä tajus vasta ku koulut alko. Kesällä oli hetkii millon ei yksinkertasesti jaksanu ajatella. Mut ne hetket jäi sinne kesään.


Ku abivuosi alko, se kaikki iski pahasti takas. Pelko siitä et on ainoo joka epäonnistuu, et on ainoo huono oli ihan järkyttävä. Sitä ajatteli et muut sai kesän aikana otettuu itteään niskasta kiinni ja luettuu kaiken monta kertaa. Viimeset viikot ennen kirjotusten alkuu oli kamalat. Seurasin kalenterii jatkuvasti ja laskin tunteja sihen ku istun salissa kynä kädessä ja vieressä kasa teipattuja eväitä. Viikko ennen ekaa kuunteluu, mua ahisti koulu niin paljo etten tienny miten päin olsin. Mitenkää päin ei ollu hyvä. Rintakehäs oli jatkuva 'henkinen paine' ja ku pääsin koulunjälkee kotii kuljin vaa pihaa ympäri, koska tekemistä oli nii paljo etten tienny mistäkohtaa mun olis pitäny ees yrittää alottaa.



Ku ruotsin kuuntelut oli ohi, ei tuntunu siltä et mikää olis helpottanu. Päin vastoin, ku tiesin et ne meni pielee, aloin tajuta et mun pitää tosissani tehä töitä jos haluun valmistuu. Se yks ainokainen epäonnistuminen lannisti niin paljo, et näin painajaisii siitä kuinka istun yksin keskellä opettajien pöytää ja kaikki vaan tuijottaa mua. Kuinka yks niistä opettajista kertoo mulle et sain kuunteluist pisteitä 2/90 ja vierestä muut opettajat alkaa nauraa ja huutaa mulle siitä kuinka ne aina sano ettei musta tuu koskaa mitään. Ja ku päässä pyörii vaan se ettei osaa, et epäonnistuu kuitenki ni tuntuu vaan niin tyhjältä. Tyhjältä ja raskaalta. Toivottomalta.


Lukios on paljo hyvää. Oon kasvanu ihmisenä ihan järkyttävästi. Musta on tullu itsevarmempi, osaan ja uskallan ilmasta mielipiteeni, must on tullu vastuullisempi ja oon oppinu elämästä ja yhteiskunnasta ihan hirvittävästi. Lukio on yleissivistävä koulutus, mut loppujen lopuks ku sä meet lukioon, sulla on tasan yks päämäärä. Sä haluut päästä sieltä pois. Samaan aikaan sä haluut sieltä pois ja sihenhä sä oot kokoajan pyrkinykki, mut se pelottaa. Tähän asti joku muu on kertonu sulle mitä sun pitää tehä ja missä olla millonki. Lukion jälkeen sä et tiiä mihin mennä. Sä oot eksyksissä. Se paikka missä oot suurinpiirtein asunu samojen ihmisten kanssa viimeset kolme vuotta, on yhtäkkiä se paikka mistä sun pitää jatkaa yksin. Mistä kaikki jatkaa omaa tietään ja seuraa omaa sydäntään. Toiset varmemmin ja toiset haparoiden.

Oon puhunu vertailust ennenki, mut ku mä tiedän et osa mun stressistä johtuu just siitä etten haluu et mun sukulaiset ja perhe tuomitsee mua. En haluu tuottaa niille ihmisille pettymystä ja taas toisaalta en yksinkertasesi kestä olla huonompi. Mun serkut on aina ollu hyviä koulussa. Mun pikkusisko on hyvä koulussa ja mun pikkuserkku joka kirjottaa nyt samaan aikaan omistaa todistuksen jossa keskiarvo on lähemmäs kymppiä. Ja sit oon mä. 


En tiiä vielä mitä tulevaisuus tuo, en usko et se kenenkään kohalla menee just niinku suunnittelee. Elämä lyö meijät kaikki joskus maahan, mut me saadaan ite valita noustaanko me ylös. Mä toivon et joku päivä voin nousta sieltä kuopasta minne oon itteni kaivanu. Mielellään mahollisimman nopeesti, etten uppoo syvemmälle. Ku muut luottaa suhun enemmän ku sä ite, sitä ajattelee vaan et miten saa itestään löydettyy ne irralliset riekaleet ja koottuu ne yhteen. Mistä löydät ne osat et pystyt olla muitten odotusten arvonen.  Mä haluun menestyä, mulla on päämäärä. Tälhetkellä mä vaan pelkään etten pääse perille.

~Satu