21.7.2014

Sanaton

"Hirviöitä on olemassa, samoin kuin kummituksiakin. Ne elävät meidän sisällämme" 
-Stephen King


Meillä jokasella on asioita jotka mielummin unohtais. Meillä jokasella on ne omat hirviöt ja kummitukset. Toki ihmisillä voi olla samantapasia kummituksia mut aina ne liittyy omaan elämään ja ajatuksiin.

En tiiä mistä johtuu, mut jotenki tuntuu et tänäkesänä tai ylipäätään tänävuonna on tapahtunu iha järkyttävän paljon kuolemaan johtaneita onnettomuuksia tai tahallisia tekoja. Lehdet ja some on kokoaika täynnä surullisia ilmotuksia ja uutisia. Ja jokasesta niistä uutisesta tulee sellanen olo ettei voi hengittää ja tekis vaan mieli oksentaa, vaikka ne ihmiset olis ollu täysin tuntemattomia. Sitä kuvittelee, et mitä jos se olis ollu joku mun läheisistä. Niitä ihmisiä suree silti. Etenki nuoria, koska jollaintapaa sitä sijottaa ittensä sihen tilanteeseen. Taisiis älkää nyt käsittäkö väärin. Tarkotan, et sitä alkaa ajatella sitä kuinka vähän on loppujenlopuks kokenu ja sitä kuinka hauras elämä on ja kuinka nopeesti se voi loppua... Nää on niitä asioita jotka nostaa esiin ne aaveet mitkä luulit et oot piilottanu syvälle. 


Hah, aina iltasin on aikaa ja fiilistä miettii asioita. Yleensä iltasin elämä on samaan aikaan kamalinta ja kuitenki parasta. Kuulostaa varmaan sairaalta mut aina ku on niitä ns. "heikkoja hetkiä" ja millon tuntuu pahalta katon youtubesta kaikkii mahollisii muistovideoita ja koitan miettii miltä niistä tuntuu ketkä näitä on tehny. Tai et miten se on muuttanu niitten elämää, onko näistä henkilöistä joita muistellaan tullu näille videoitten tekijöille ne niitten omat aaveet. Tiiänhä mä mitä se on mut jokanen tilanne ja tapaus on niin erilaisii et sitä vaan miettii miltä se tuntu just siitä ihmisestä ja miltä siitä on tuntunu sillon ja millasta se on nyt..



 Kaikkein surullisinta varmaa mitä sosiaalises medias tapahtuu on muitten ihmisten suhtautuminen toisten suruun ja menetykseen. En nyt puhu kaikista ihmisistä mut varmaan suuri osa teistäkin on huomannu millasta kommenttia ilmestyy just vaikka muistovideoihin tai iltalehen kommenttiosioon... Sitä ihmistä  jota ei enään oo aletaan arvostella suht rankasti. Osa heittää kommenttia siitä kuinka on oma vika jos on kuollu tai et ihan oikein sille ihmiselle joka kuoli ku ajo liian kovaa. Mitäs ajo. Joutais kuolla kaikki pois tollaset kaaharit jne.. Tai se et jos oli niin sälittävä et teki itsemurhan tai ei kattonu joka suuntaan ku käveli kadun yli ni sillon niitten heikkojen kuuluu mennäkki.. Puhtaista vahingoista ja onnettomuuksista aletaan syyttää jotakuta joukossa ollutta tai läsnäolijaa.  En ymmärrä, etteikö aikuiset ihmiset oikeesti käsitä miltä se tuntuu niistä omaisista ja niistä ketkä sen ihmisen tunsi. Ei sillä miten se kaikki on käyny oo niille mitään väliä, koska se ei jokatapauksessa tuo takasin sitä mitä on jo kerran menetetty.  Se suru minkä sen ihmisen poismeno aiheuttaa on aitoo. Se ihminen on ollu todellinen ja sillä on ollu läheisiä, ystäviä, vanhempia, kavereita.. Jollakulla on siitä ihmisestä muistoja, jokanen käsittelee surun ja selviimisen eri tavalla. Vaikka joku oliski ollu syyllinen johonki onnettomuuteen, ei se oikeuta nimenomaan vielä näitä ulkopuolisia "iltalehden lukijoita" jotka ei asioista käytännössä mitään tiedä, pahentamaan näitten omaisten oloa.



Otan esimerkiks nyt tän Toholammin onnettomuuden... Siellä on varmasti monia satoja ihmisiä jotka suree näitä nuoria, ja joilla on varmaankin menossa yks elämänsä kauheimmista jaksoista, aletaan sosiaalisessa mediassa valittaa siitä kuinka on väärä tapa muistaa menneitä järjestämällä kulkue. Hitto vie, jos se on näitten ihmisten tapa saada surun käsittely alotukseen ja kunnioittaa menneitä ja muistella, tulee nää tiukkapiposet keski-iän kriisiä potevat matamit valittamaan siitä kuinka rasittavaa oli odottaa että saa kävellä tien yli ja kuinka noin valtava määrä autoja saastuttaa mauri-sedän herkät palkintoruusut. Eiks välillä vois vaan pitää suutaan kiinni ja antaa toisten käsitellä menetyksiään rauhassa ja kunnioittaa edes pikkasen. Ne ihmiset yrittää jatkaa niitten elämää mut toisten pitää vaan tulla pahentaa asioita.


Ennen mua hävetti myöntää jos itkin. Itkeminen oli heikkoutta, pelkuruutta ja maailmalle alistumista. Itkeminen tarkotti luovuttamista, sitä ettei ollu tarpeeks vahva kestääkseen kaikkee päällekasautuvaa taakkaa.  Mut oon tajunnu et mielummin itken,  ja näytän tunteeni ku koitan tukahduttaa ne ja puran ne sit myöhemmin muihin.  Nykyään ajattelen vaan et sillon ihminen on paljaimmillaan. Pidän suremista jotenki tosi henkilökohtasena asiana. En tiiä minkätakii, mut jotenki tuntuu et kyyneleet on vaan sua itteäs varten. Ne saa sut vereslihalle ja hauraaks, mut saat huuhdottuu sen kaiken syrjään sit taas hetkeks ja on helpompi hymyillä.



Varmaan monella on käyny elämässä asioita joista kertominen tuntuu siltä et muut ajattelee sen huomionhakemisena ja sen takii niist ei sit puhuta. Ihmiset jotka oikeesti ymmärtäis miltä ne susta tuntuu on niin harvassa ettei niihin oo tullu viel törmättyy. Tuntuu niin turhalta puhuu niistä sellasille jotka yrittäis parhaansa mukaan ymmärtää, mut todellisuudes ne ei todennäkösesti tuu siinä koskaan onnistumaan.



Tällähetkellä mä rakastan mun perhettä ja osittain siitä syystä muitten ihmisten reagointi noihin edellämainittuihin asioihin on jotenki tosi raivostuttavaa.  Mä pelkään tulevaa, mennyttä ja olevaa. Pelkään sitä et rakastan liikaa. Kai se menee niin et ku menettää tarpeeks oppii rakastaa enemmän sitä mitä on jäljellä, virheistä huolimatta. Välillä kai pitää vaan menettää et saa sen herätyksen. Ajattelen jatkuvasti sitä kuinka heikolla pohjalla kaikki loppupeleis on. Tai et mitään ei voi pitää enää varmana. Haluaisin niin olla vielä lapsi. Enkä nyt tarkota mitään 10-vuotiasta katuteiniä, vaan ihan rehellisesti lapsi. Lapsi joka voi itkee ja nauraa sillon ku siltä tuntuu. Voi sanoo mielipiteensä julki ilman mitää tuomitsemista koska sitä pidetään vaan lapsen rehellisyytenä ja kuitenkaa kukaa ei ota sua tosissaan. Nyt ku sanot jotain massasta poikkeevaa ni heti sun kimpussa on ne kaikki muut omine "oikeine" mielipiteineen. Olsin niin onnellinen jos voisin vaan palata sihen lapsen viattomaan ajattelutapaan et joku päivä kaikki maailman ihmiset on onnellisia ja kaikilla menee hyvin ja jokainen meistä on samanarvonen.   Mitä enempi maailmast alkaa ymmärtää sitä karummaks tää totuus käy..

Tästä tekstistä varmaan huomaa missäkohtaa mun ajatuskatkot on tullu, mutta jokatapauksessa, pahoittelut taas vaihteeks sekavasta päivityksestä..