20.11.2014

Se kaikista tärkein


Mikä on perhe? Onks perhe se, kellä on oikeus kertoo suorat mielipiteensä susta, sun tekemisistä, menemisistä ja pukeutumisista et muistasit pitää jalat maassa? Se, joka saa oikeuden päättää sun tulevaisuuden suunnan ja mielenkiinnonkohteet? Onks perhe se, joka vertailee sua kaikkiin muihin? Vai se, joka kaikesta huolimatta rakastaa sua? Se, joka on sun tukena ku ketään muuta ei oo? Se, kenen kans voi viettää aikaa oikeestaan millon vaan? Se, joka saa sut hermoromahduksen partaalle, ja huutamaan kovempaa? Se, jonka luona tunnet olevas turvassa? Se, joka syö kaapista sun ruuat vai se joka unohtaa että oot olemassa? Vai onks perhe kaikkea tätä sekasin sopivassa suhteessa? Itkua, naurua, huutoa, läheisyyttä, turvaa, kiroilua, rakkautta, välittämistä, pettymyksiä, ikuisia muistoja ja kiusottelua. Se on se joka ajattelee sun parasta, vaikkei se välttämättä aina vaikuta siltä. Perhe on se joka haluu kietoo sut pumpuliin ja suojata sun selustan pahimmilta iskuilta.


Perhe on perhe. Ihanan kamala. Rakastan sitä ku sisarukset tulee mun huoneeseen ihan vaan istuskelee ja käpertyy sohvalle kattoo telkkarii sillä aikaa ku ite teen vaikka bilsan esseetä. Sitä, ku jompikumpi pyytää auttaa läksyissä tai ulos pelaa futista. Mut vielä enemmän rakastan potkii ne sit pihalle, ku raja ylittyy ja tarvii omaa rauhaa. Rakastan pitkii keskusteluita ja sitä että mulla ylipäätään on sisaruksia joitten kanssa keskustella. Ja mummo. Ja äiti. Ja iskä. Loppujenlopuks en vois luopuu kenestäkään vaikka aina ei jaksakkaan. Jokanen omalla tavallaan opettaa niin paljon. Äiti ihmissuhteita, kaiken kasassa pitämistä. Sisarukset kärsivällisyyttä, jakamista, kuuntelemista ja ymmärtämistä. Iskä elämästä, olemisesta, ajattelusta ja toiminnasta ja mummo kaikesta mahollisesta, rakkaudesta ja jaksamisesta. Aatella, oot periaattees koko elämäs oppipoikana. 


Perhe on kuitenki aina se joka sulla on. Se joka säilyy jos kukaan muu ei. Jokanen määrittelee ite kuka sihen omaan perheeseen kuuluu. Useinhan termi 'perhe' liitetään sihen perheeseen jonka kanssa asut. Jotka on joko biologiset tai adoption kautta liitetty sun elämään kysymättä. Joista on tullu tärkeitä ja jotka jakaa sun elämän vaiheet täysin sun kanssa. Perhe on se joka on lopullisena tukiverkkona pitämässä sut pinnalla. Joka antaa anteeks ja hyväksyy sut ehdoitta, tai ainaki näin pitäis olla. Se jota rakastat sillonki ku haluaisit vihata.



 Perhe. Se ei välttämättä oo se joka on sulle aina tärkein, mut se antaa anteeks ja sen kanssa jaksaa raskainaki aikoina. Sä suojelet viimeseen asti ihmisiä joita rakastat.  On kummallista, kuinka rankastaki elämästä voi selvitä pienemmillä vaurioilla, jos vaan luottaa parempaan.

Perheitä voi olla monenkaltasia. Mulla on kolme perhettä. Mun sukulaiset muodostaa yhen ison perheen. Yhen jättimäisen tukiverkoston josta löytyy niin monenlaisii ihmisiä, et ne vaan täydentää kaikki toisiaan. Mun suku on ympäri maailmaa, jokaista on ikävä ja jokaista rakastan ihan älyttömästi. Jokanen persoona tuo oman lisänsä tähän hulluuteen. Jokainen käsitetään yksilönä. Sit on tää perhe jonka kanssa asun ja elän. Joka muodostaa mun kodin. Sit on se perhe joka muodostuu mun ystävistä, harrastusporukoista ja kavereista.



Perhe on se lämmin teemuki jolla voit lämmittää kätes pakkasella. Perhe on se vaseliini jonka levität rohtuneisiin huuliin ja suorittaa pikaparannuksen. Se on ku aurinkokello, joka osottaa suunnan, muttei kerro tuulen nopeutta. Elävä esimerkki siitä kuinka unelmia kannattaa seurata, oli ne kuinka järjettömiä tahansa. Ja mun perhe ja suku siinä taustalla olis hyvä esimerkki siitä, kuinka suuri vaikutus sillä tuella on. Kuinka paljon enemmän saat aikaan hyvää, jos sulla itellä on jotain mistä kasvattaa varastoja.

Ku olin pienempi, musta tuntu ettei mua hyväksytä kotona. Etten saa olla rehellisesti sellanen ku oon, vaan jatkuvasti ku olin kotona elin valheessa. Jossainvaiheessa kadotin otteen musta kokonaan. Päästin irti naruista ja ne meni solmuun. Mulla kuitenki oli ihmisiä, perhe, joka kyykisty viereen selvittämään ne solmut mun kanssa. Oli hetki ku en ollu täysin varma siitä kuka mä oon. Oonko mä se henkilö kuka oon luullu olevani, vai oonko jotain ihan muuta. 



Oli aika, ku en pystyny olla kotona kauaa ahdistumatta. Koitin selitellä sitä itelleni luonteen kautta. Kuinka mun luonteeseen kuuluu, etten pysty olla paikallani. Etten pysty asettuu ja juurtuu. Seki oli väärin. En vaan tuntenu tarpeeks niitä ihmisiä joitten kanssa asuin. Koti oli vieras koska olin aina poissa. En usko et ihminen koskaan pystyy olla täysin tyytyväinen, jos se joutuu jatkuvasti kököttää samassa paikassa. Mulle se hetken kökötys kuitenki paljasti sen todellisuuden, että mä viihdyn kotonaki. Ettei mun tarvii tehä niin hirveesti sen eteen et oon onnellinen. Välillä se tulee ihan vaan siitä että pudottaa ne narut kerran käsistään.



Pienempänä mussa oli toinenki vika, enäähän ei siis oo. En puhunu kellekkään siitä miltä tuntuu. En sanonu, jos joku ärsytti tai oli pielessä. En pitäny puoliani vaan myönnyin kaikkeen koska ajattelin et sanomalla vastaan vanhemmile tuotan niille pettymyksen. Ajattelin et kommentoimalla kasvatusmetodeita tai senhetkistä elämää, osotan epäkiitollisuutta. Ja sitä en halunnu, koska todellaki, olin enemmän ku kiitollinen kaikesta mitä mun eteen oli tehty. Sitä pelkäs et satuttaa ihmisiä sanomalla jotain väärin. Sitä pelkäs et toinen tuntee ittensä huonoks, epäonnistuneeks.



Vastoinkäymiset perheen sisällä ja ulkopuolella tekee siitä tiiviimmän. Ku koko elämänsä seuraa läheltä pitkäaikaissairautta tai onnettomuuksia, tapaturmia ja menetyksiä, kaikkee jäljellä olevaa ja uusia, pieniä muistoja alkaa arvostaa entistä enemmän. Hymy saa uuden merkityksen. Jokanen arpi on taisteluarpi, jokanen hengenveto kielii voitosta. Jokanen hymy kertoo riemusta ja toivosta jota pystyt toisille tuottamaan. Jokanen kehu ja hali kertoo tärkeydestä. Siitä että tekee jotain oikein. Jokanen ihminen sun ympärillä kertoo rakkaudesta, selviytymisestä. Arvostakaa sitä että teillä on perhe. Kaikilla ei oo.



~Satu

26.10.2014

Otan osaa

Voi olla että kaikille ei suoda samoja mahollisuuksia elämän osalta, mut estääkö se taistelemasta?

Kaikki varmaan tietää ja on huomannukki että 'Rakastan sua' ja 'Anteeks' on sanoja jotka on niin kauheen vaikee lausuu ääneen. Tai no, ääneen ne voi lausuu helpostikki jos on yksin. Mut ku ne pitäis ilmasta toiselle, et yhtäkkii saakkaan niitä ulos vaikka olsit kuinka päättäny että se toinen ansaitsee kuulla ne. Voisin liittää tähän joukkoon mukaan sanat 'Otan osaa'. Se on vielä vaikeempi sanoo ku 'Rakastan sua'. 


Sanoilla, joilla pyydät anteeks ja haluut kertoo sun tunteita, saada toiselle hyvän mielen. Ne pystyy vielä lausuu ääneen. Niillä sanoilla sä voit saada jotain korjattuaki. Mut ku sanot, tai ku sun pitäis sanoo 'Otan osaa', sä et saa mitään korjattua. Sä et saa sillä kellekkään parempaa mieltä. Siinä tilanteessa ku sä sanot sille ihmiselle et kuinka otat osaa sen toisen suruun, se tuntuu niin vähätellyltä. Tietysti näil sanoilla sä osotat tukee ja kunnioitusta ja oot kohtelias, mut silti niitten sanominen on hankalaa. Se on niin lopullista.Toisissa tapauksissa sitä elää sen surun niiden ihmisten kanssa, ja mun mielestä se on eri asia ku ottaa osaa sihen suruun istumalla kotona ja sytyttämällä kynttilä. Tietysti toiset voi ottaa asiat eritavalla, ja voihan siitä jollekulle olla hyötyäki. Jotenki se vaan tuntuu, en oo varma, mut se tuntuu siltä ku oltais vaan sivuuttamassa koko asia jotenki. Et halutaan vaan unohtaa mahollisimman nopeesti. Tai no siltä se musta tuntuu. Elämässä eteenpäin siirtyminen on kuitenki eri asia ku unohtaminen. Eteenpäin voi mennä, mut unohtaa ei voi. 


Olin tossa töissä yks ilta, ja ku pyyhin pölyjä lasten leikkipaikalta sellanen pieni, ehkä 5-vuotias poika istu pikkusiskonsa kans siinä lattialla ja leikki kasviksilla. Yhtäkkiä se poika katto mua ja sano 'Tiedätkö, sä olet kyllä tosi kaunis, sulla on enkeli mukana'. 


Joku voi pitää lapsellisena ja toinen hulluna jos sanoo et uskoo esimerkiks enkeleihin. En tiiä uskonko, en oo päässy siitä perille vielä, mut ainaki toivoisin voivani olla enkeli sit joskus 80 vuoden päästä. Oishan se ihana. Kuitenki, mun pointti oli se, et se jollaintapaa kosketti. Ajattelin välittömästi et mullon oma suojelusenkeli, mut samaan aikaan sen halus lahjottaa ihmiselle joka sitä kipeemmin tarvis. Toisaalta enhän mä voi tietää keillä kaikilla on enkeli. Ei ilmeisesti kuitenkaa kaikilla... Tai sit joittenki enkeli on kääntäny selkänsä hetkeks.



Voi olla, et mun toive enkeleistä on kuitenki lähtösin ihan vaan siitä että kaipaa liikaa. Sitä nimenomaan toivoo että ne ihmiset jotka on poissa, olis jollaintapaa mukana sun elämässä. Ja vaikka tiedostat ettei niin oo, ni ainahan se voi olla yks niistä pienistä unelmista. Tai sit se johtuu siitä pienestä lapsesta joka kasvatettiin kirjamaailmaan ja jolle opetettiin et kaikki unelmat on mahollisia. Aina voi toivoa. Ja mä toivon ettei se lapsen sydän muutu.


Hm, mun piti kirjottaa taas jostain muusta.. Mun piti kirjottaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä kuinka tyhjältä tuntuu et vähä reilun puolenvuoden päästä mä voin toivottavasti seistä koulun käytävällä ja todeta et sain jotain aikaseks. Mun edessä on paperi, jolla ei oo suunnitelmaa. Sitä toivoo et aika näyttää mitä pitää tehä, mut päätökset pitää tehä ennenko ajalla on mahollisuutta näyttää miten niitten päätösten kävi. On outoo kuinka kovasti haluu siirtyy elämässä eteenpäin ja jättää lukiovaiheen taakse, mut samaan aikaan kaipaa jo valmiiks ihmisiä ja rutiineja jotka kuulu sihen osaan elämästä. Koska se elämä oli sulle jo valmiina. 


Lupasin tehä videon mun unelmista. Yritän saada senki ulos tässä joku päivä. Mulla on ollu valmiina jo pari päivitystä tossa luonnosboksissa ja mun piti ne julkastakki viimekuun puolella, mut mitä useemmin luen ne läpi sitä kauheemmaks se teksti muuttuu. Kai se on vaa totuteltava.

~Satu





12.9.2014

Ei se mennyt niin


En tajua, en yksinkertasesti ymmärrä kuinka kukaan on koskaan selvinny tästä hengissä. Oon monesti sivunnu tätä aihetta mun päivityksissä. Nyt teen päivityksen siitä. Lukio.

Alunperin ku ysillä tehtiin yhteishakuja mullei ollu hajuukaan mitä haluun tulevaisuudelta. Ihan yhtäkkiä vaan oli edessä se valinta jossa piti päättää mikä musta tulee isona. En oikeestaan koskaan oo ollu ihminen joka lukee hirveemmin kokeisiin. Suurin osa meni ihan maalaisjärjellä. Oli muka niin paljo kaikkee muuta tekemistä. 


Koska en tienny mikä musta tulee, aattelin et meen sieltä mistä aita on matalin. Voitteko oikeesti kuvitella, menin lukioon koska halusin päästä helpolla. Just. Ajattelin et lukio on ihan yks läpihuutojuttu, josta selvii samalla lailla ku yläasteeltaki. Ajattelin, et menemällä lukioon saan kolme vuotta lisää aikaa miettii mitä haluun tehä. Kaikki puhu aina siitä kuinka lukio on elämän parasta aikaa ja kuinka sen kaiken muistaa ikuisesti. Kuinka se antaa lukuisii mahollisuuksia elämää. Et lukion jälkeen voi tehä mitä vaan. Sen jälkeen mullon ovet auki maailmaan.


Siis lukio on ollu ihan mahtavaa aikaa, oon tutustunu paremmin ihanii ihmisii ja saanu kokee niin paljon. Jos olisin menny jonnekki muualle, mun kaveripiiri hyvin todennäkösesti olis tosi erilainen ku nyt, tai mullei olis sitä. Lukiossa ne ihmiset on niin samanhenkisiä sun kanssa. Osa ainaki. Ne ymmärtää sun tuskan koeviikoista ja siitä ettei kurssit tuu täyteen. Kaikilla on sama pelko siitä, jos kaikki tää onki ollu turhaa. Jos kaikki kaatuuki sihen ettet pääse kirjotuksista läpi. Jos epäonnistut. Tuntuu, et ihmisille jotka hakeutuu lukioo, asetetaan ihan järkyttävät paineet pärjäämisestä varsinki perheen sisäsesti ja koulun puolelta. Lukioon mennessä, sä näät sun tilanteen ihan eri tavalla ku ne opettajat sielä. Lukiossa opettajat valmentaa sua tasan yhtä päämäärää varten. Ylioppilaskirjotuksia. Sä ite taas et ekana vuonna todennäkösesti ajattele asiaa juur ollenkaa. 


Toisena vuonna sun pitää jo alkaa ajatella sitä mitä haluut tehä lukion jälkeen. Sun pitää valita kurssit sen mukaan mitä meinaat kirjottaa, ja kirjotettavat aineet taas sen perusteella mihin aijot lähtee opiskelee lukion jälkeen. Mihin  se kolmenvuoden päätäntäaika hävis? Wanhojen tanssit on se hetki ku ollaan onnellisia. Se on yks elämän parhaita hetkiä sihen asti ku tajuut että sun pitäis olla se joka seuraavaks poistuu noista ovista ja jatkaa matkaa.

Kesä siinä toisen ja kolmannen vuoden välissä vasta tuskaa onki. Jatkuva ahistus sun sisällä kasvaa sitä enemmän mitä vähemmän kesälomaa on jäljellä. Sä tiedät että sun pitäis lukee, tsempata nyt ihan kunnolla. Nii. Sä tiedät sen, muttet kuitenkaa saa sitä aikaseks. Haluisit nauttii kavereittenkaa siitä viimesestä yhteisestä kesästä ennenku kaikki muuttuu. Haluisit käydä töissä ja tienata rahaa. Muttet pysty mihkään sihen, koska ajatus kirjotuksista kalvaa sun takaraivossa jatkuvasti. Eikä se kesällä ollu vielä ees pahimmasta päästä, minkä tajus vasta ku koulut alko. Kesällä oli hetkii millon ei yksinkertasesti jaksanu ajatella. Mut ne hetket jäi sinne kesään.


Ku abivuosi alko, se kaikki iski pahasti takas. Pelko siitä et on ainoo joka epäonnistuu, et on ainoo huono oli ihan järkyttävä. Sitä ajatteli et muut sai kesän aikana otettuu itteään niskasta kiinni ja luettuu kaiken monta kertaa. Viimeset viikot ennen kirjotusten alkuu oli kamalat. Seurasin kalenterii jatkuvasti ja laskin tunteja sihen ku istun salissa kynä kädessä ja vieressä kasa teipattuja eväitä. Viikko ennen ekaa kuunteluu, mua ahisti koulu niin paljo etten tienny miten päin olsin. Mitenkää päin ei ollu hyvä. Rintakehäs oli jatkuva 'henkinen paine' ja ku pääsin koulunjälkee kotii kuljin vaa pihaa ympäri, koska tekemistä oli nii paljo etten tienny mistäkohtaa mun olis pitäny ees yrittää alottaa.



Ku ruotsin kuuntelut oli ohi, ei tuntunu siltä et mikää olis helpottanu. Päin vastoin, ku tiesin et ne meni pielee, aloin tajuta et mun pitää tosissani tehä töitä jos haluun valmistuu. Se yks ainokainen epäonnistuminen lannisti niin paljo, et näin painajaisii siitä kuinka istun yksin keskellä opettajien pöytää ja kaikki vaan tuijottaa mua. Kuinka yks niistä opettajista kertoo mulle et sain kuunteluist pisteitä 2/90 ja vierestä muut opettajat alkaa nauraa ja huutaa mulle siitä kuinka ne aina sano ettei musta tuu koskaa mitään. Ja ku päässä pyörii vaan se ettei osaa, et epäonnistuu kuitenki ni tuntuu vaan niin tyhjältä. Tyhjältä ja raskaalta. Toivottomalta.


Lukios on paljo hyvää. Oon kasvanu ihmisenä ihan järkyttävästi. Musta on tullu itsevarmempi, osaan ja uskallan ilmasta mielipiteeni, must on tullu vastuullisempi ja oon oppinu elämästä ja yhteiskunnasta ihan hirvittävästi. Lukio on yleissivistävä koulutus, mut loppujen lopuks ku sä meet lukioon, sulla on tasan yks päämäärä. Sä haluut päästä sieltä pois. Samaan aikaan sä haluut sieltä pois ja sihenhä sä oot kokoajan pyrkinykki, mut se pelottaa. Tähän asti joku muu on kertonu sulle mitä sun pitää tehä ja missä olla millonki. Lukion jälkeen sä et tiiä mihin mennä. Sä oot eksyksissä. Se paikka missä oot suurinpiirtein asunu samojen ihmisten kanssa viimeset kolme vuotta, on yhtäkkiä se paikka mistä sun pitää jatkaa yksin. Mistä kaikki jatkaa omaa tietään ja seuraa omaa sydäntään. Toiset varmemmin ja toiset haparoiden.

Oon puhunu vertailust ennenki, mut ku mä tiedän et osa mun stressistä johtuu just siitä etten haluu et mun sukulaiset ja perhe tuomitsee mua. En haluu tuottaa niille ihmisille pettymystä ja taas toisaalta en yksinkertasesi kestä olla huonompi. Mun serkut on aina ollu hyviä koulussa. Mun pikkusisko on hyvä koulussa ja mun pikkuserkku joka kirjottaa nyt samaan aikaan omistaa todistuksen jossa keskiarvo on lähemmäs kymppiä. Ja sit oon mä. 


En tiiä vielä mitä tulevaisuus tuo, en usko et se kenenkään kohalla menee just niinku suunnittelee. Elämä lyö meijät kaikki joskus maahan, mut me saadaan ite valita noustaanko me ylös. Mä toivon et joku päivä voin nousta sieltä kuopasta minne oon itteni kaivanu. Mielellään mahollisimman nopeesti, etten uppoo syvemmälle. Ku muut luottaa suhun enemmän ku sä ite, sitä ajattelee vaan et miten saa itestään löydettyy ne irralliset riekaleet ja koottuu ne yhteen. Mistä löydät ne osat et pystyt olla muitten odotusten arvonen.  Mä haluun menestyä, mulla on päämäärä. Tälhetkellä mä vaan pelkään etten pääse perille.

~Satu 

19.8.2014

Valtava maailma kutsuu mua

"En ole ehkä vielä perillä, mutta olen pidemmällä kuin eilen"

 Onnellisuus. Mun on jo pitemmän aikaa pitäny kirjottaa onnellisuudesta ja rakkaudesta ja vaikka mistä mut aina ku saan päivityksen valmiiks en voikkaan julkasta sitä. Luen sen läpi ja tajuun et se on pelkkää paskaa... Onnellisuudesta on niin kauheen vaikee kirjottaa. Paljo helpommin saa päälle 'surustapuhumisfiiliksen' koska jollaintapaa ihminen tarttuu paljo helpommi kii sihen pahaa oloo ku niihin pieniin onnellisuuden hitusiin mitkä kuitenki yhtälailla on jatkuvasti läsnä. Voiko ihminen olla 'pintaonnellinen'?



 Vaikka olis onnellinen, sitä ei vaan saa puettuu sanoiks. On niin paljo helpompi valittaa siitä kuinka kaikki menee pieleen ku kertoo kuinka onnellinen on ja miks. Onnellisuus on "hiljanen" tunne. Sä tunnet sen ja rakastat sitä tunnetta, mut mitkään sanat ei yksinkertasesti riitä kuvaamaan sitä millasta se on.  Huijui ku meni taas sekavaks..  


Onnellisuus on asia, jota ihmiset ei osaa arvostaa. Sitä pidetään niin itsestäänselvänä ettei sihen kiinnitetä enää mitään huomiota. Se vaan on. Harvemmin kukaan tulee kertomaan kuinka elämä luistaa ja kaikki on mallillaan ku taas pikku takapakeista jaksetaan tehä suuriki numero. No, ehkä se kuuluu tähän paljopuhuttuun suomalaiseen luonteeseen. 

 Meille suomalaisille masennus/suru/synkkyys on se perus ajattelutapa. Me ollaa valittajakansaa joka ei kiinnitä huomiota ihmisiin tai asioihin jotka tekee meijät onnelliseks. Ei huomata sitä, kuinka hyvin asiat meil on ja kuinka onnellisii ollaan ennenko se kaikki puuttuu meiltä. Ajatellaan et elämä on yhtä tuskaa koska loppujenlopuks ollaan vaan totuttu sihen et asiat on hyvin.




Me ei oikeesti tiietä millasta elämä oli vaikka sota-aikaan tai ku sullei ollu vapautta ajatella ja toimia. Tai millasta se on joillaki tällläki hetkellä. Sillon ihmiset oli onnellisii jos ne sai ruokittuu perheensä ja jos ystävä tai perheenjäsen pääs hengissä kotiin. Nyt ei osata olla onnellisii koska ollaan niin ahneita ja itsekeskeisii et halutaan jatkuvast lisää eikä osata nauttii siitä mitä meil jo on. Ei osata iloita pienestä, lapsi ei voi sanoo vanhemmilleen 'rakastan sua' enneko se saa siitä palkinnon. Musta tuntuu että rakkaus on kuihtuva luonnonvara, samoin ku onnellisuus. Tai 'tunnevara', kuinka vaa. Voiko ilman rakkautta olla sit onnellinen? Voiko rakastettuna olla onneton?


Mulle rakkaus ja onnellisuus kulkee käsikädessä toistensa kanssa. Jos mä oon onnellinen, mun on helpompi osottaa mun rakkautta ja jos mä osotan mun rakkautta musta tulee onnellinen.  Onni ja onnellisuus on ihan eri asioita. Onni on asia johon ei voi juurikaan vaikuttaa ite. Sä oot onnekas sillon ku se ympäristölle sopii. Onnellisuuteen taas voit vaikuttaa ite. Jos tuntuu ettei mikää onnistu voit vaa kävellä kauppaan ostaa suklaata tai lähtee lenkille ja heti helpottaa, susta tulee onnellinen. Ainaki hetkellisesti. Rakastaminen on vaikeeta, rakastettuna olo on tie, josta et tiiä onko se tarpeeks pitävä. Mut ku tietää et on joku joka rakastaa, kyl se lämmittää. Ku sut rutistetaan yhtäkkiä karhunhalaukseen ja joku pörröttää sun hiuksia. Kun sulla on turvallinen ja hyvä olla just siinä. Sillon viimeistään on onnellinen. 




Onnellisuus riippuu paljo siitä, millä silmillä maailmaa kattoo. Asia jonka toinen mieltää onnellisuuteen voi tarkottaa toiselle painajaista. Tiiän monia ihmisii ketkä on onnellisii jos niilon rutiinit minkä mukaan kulkee ja paljo niitä, jotka taas päinvastasesti rakastaa sitä et pääsee irti rutiineista. On ihmisiä, jotka on onnellisia ku ne saa olla yksin, ja sit taas niitä jotka yksinkertasesti ei edes pärjäis yksin. 



Tuntuu niin kliseiseltä puhuu tästä, koska usein ihmiset kuvailee onnellisuutta nii samanlaisesti. Mulle onnellisuus on sitä etten oo riippuvainen kenestäkää. Sitä, ku talven jälkeen voit kävellä ekaa kertaa paljain jaloin kuival asfaltil ja ku sateen jälkee kaikki tuoksuu nii puhtaalta. Se on sitä ku tietää mihin suuntaan haluu jatkaa, muttei kuitenkaa oo hajuukaa siitä mitä edestään löytää. Vapaus ja vastuu. Niin hullultaku se kuulostaaki, ni eiks totta et jos sulle annetaa vastuuta, tuut onnelliseks koska tunnet ittes tärkeeks. Läheisyys ja sanat. Jos joku kertoo sulle kuinka sun hymy voi pelastaa päivän tai halaa niin et tuntuu ettei koskaan haluu poistuu siitä. Voiks joku väittää ettei siitä tuu hyvä mieli? Niimpä, emmä ainakaa. Sanoilla ja teoilla voi niin helposti tehä toisen onnelliseks. Hyi kamala ku toistan nyt paljo näitä sanoja, mut jokatapauksessa. Kaikki liittää tähän aina perheen, kaverit jne.  Se on vaa niin totta. Perhe ja kaverit. Miettikääpä huviksenne kuinka monta onnellista hetkee ootte kokenu kavereittenne/perheittenne kans. Ei niitä pysty laskee. Niitä tulee jatkuvasti lisää iha huomaamatta. Yhtäkkiä sitä vaan havahtuu sihen pysäyttävää onnellisuustuulahdukseen ku ajattelee miten paljo on kokenu joittenki kanssa ja kuinka ne silti vielä kestää sua, tai kuinka sä kestät niitä.. :D




 Mitä pahempi päivä, sitä onnellisemmaks tulee niistä hetkistä ku kaikki meneeki nappii. 
 Mitä enemmän rakastaa jotaki, sitä hankalampaa kaikki on ja mitä hankalempaa kaikki on, sitä onnellisempi on siitä et on jotain mitä rakastaa. Nyt voin taas onnellisesti todeta että kuinka sekavia lauseita saan tuotettuu ja kuinka suodatin puuttuu kokonaan. Olkaa onnellisia, loppupeleis maailma näyttää sillon nii paljo kirkkaammalta, vaikkei harmaassakaa tosin mitää vikaa oo. Hymyilkää:)


~Satu

21.7.2014

Sanaton

"Hirviöitä on olemassa, samoin kuin kummituksiakin. Ne elävät meidän sisällämme" 
-Stephen King


Meillä jokasella on asioita jotka mielummin unohtais. Meillä jokasella on ne omat hirviöt ja kummitukset. Toki ihmisillä voi olla samantapasia kummituksia mut aina ne liittyy omaan elämään ja ajatuksiin.

En tiiä mistä johtuu, mut jotenki tuntuu et tänäkesänä tai ylipäätään tänävuonna on tapahtunu iha järkyttävän paljon kuolemaan johtaneita onnettomuuksia tai tahallisia tekoja. Lehdet ja some on kokoaika täynnä surullisia ilmotuksia ja uutisia. Ja jokasesta niistä uutisesta tulee sellanen olo ettei voi hengittää ja tekis vaan mieli oksentaa, vaikka ne ihmiset olis ollu täysin tuntemattomia. Sitä kuvittelee, et mitä jos se olis ollu joku mun läheisistä. Niitä ihmisiä suree silti. Etenki nuoria, koska jollaintapaa sitä sijottaa ittensä sihen tilanteeseen. Taisiis älkää nyt käsittäkö väärin. Tarkotan, et sitä alkaa ajatella sitä kuinka vähän on loppujenlopuks kokenu ja sitä kuinka hauras elämä on ja kuinka nopeesti se voi loppua... Nää on niitä asioita jotka nostaa esiin ne aaveet mitkä luulit et oot piilottanu syvälle. 


Hah, aina iltasin on aikaa ja fiilistä miettii asioita. Yleensä iltasin elämä on samaan aikaan kamalinta ja kuitenki parasta. Kuulostaa varmaan sairaalta mut aina ku on niitä ns. "heikkoja hetkiä" ja millon tuntuu pahalta katon youtubesta kaikkii mahollisii muistovideoita ja koitan miettii miltä niistä tuntuu ketkä näitä on tehny. Tai et miten se on muuttanu niitten elämää, onko näistä henkilöistä joita muistellaan tullu näille videoitten tekijöille ne niitten omat aaveet. Tiiänhä mä mitä se on mut jokanen tilanne ja tapaus on niin erilaisii et sitä vaan miettii miltä se tuntu just siitä ihmisestä ja miltä siitä on tuntunu sillon ja millasta se on nyt..



 Kaikkein surullisinta varmaa mitä sosiaalises medias tapahtuu on muitten ihmisten suhtautuminen toisten suruun ja menetykseen. En nyt puhu kaikista ihmisistä mut varmaan suuri osa teistäkin on huomannu millasta kommenttia ilmestyy just vaikka muistovideoihin tai iltalehen kommenttiosioon... Sitä ihmistä  jota ei enään oo aletaan arvostella suht rankasti. Osa heittää kommenttia siitä kuinka on oma vika jos on kuollu tai et ihan oikein sille ihmiselle joka kuoli ku ajo liian kovaa. Mitäs ajo. Joutais kuolla kaikki pois tollaset kaaharit jne.. Tai se et jos oli niin sälittävä et teki itsemurhan tai ei kattonu joka suuntaan ku käveli kadun yli ni sillon niitten heikkojen kuuluu mennäkki.. Puhtaista vahingoista ja onnettomuuksista aletaan syyttää jotakuta joukossa ollutta tai läsnäolijaa.  En ymmärrä, etteikö aikuiset ihmiset oikeesti käsitä miltä se tuntuu niistä omaisista ja niistä ketkä sen ihmisen tunsi. Ei sillä miten se kaikki on käyny oo niille mitään väliä, koska se ei jokatapauksessa tuo takasin sitä mitä on jo kerran menetetty.  Se suru minkä sen ihmisen poismeno aiheuttaa on aitoo. Se ihminen on ollu todellinen ja sillä on ollu läheisiä, ystäviä, vanhempia, kavereita.. Jollakulla on siitä ihmisestä muistoja, jokanen käsittelee surun ja selviimisen eri tavalla. Vaikka joku oliski ollu syyllinen johonki onnettomuuteen, ei se oikeuta nimenomaan vielä näitä ulkopuolisia "iltalehden lukijoita" jotka ei asioista käytännössä mitään tiedä, pahentamaan näitten omaisten oloa.



Otan esimerkiks nyt tän Toholammin onnettomuuden... Siellä on varmasti monia satoja ihmisiä jotka suree näitä nuoria, ja joilla on varmaankin menossa yks elämänsä kauheimmista jaksoista, aletaan sosiaalisessa mediassa valittaa siitä kuinka on väärä tapa muistaa menneitä järjestämällä kulkue. Hitto vie, jos se on näitten ihmisten tapa saada surun käsittely alotukseen ja kunnioittaa menneitä ja muistella, tulee nää tiukkapiposet keski-iän kriisiä potevat matamit valittamaan siitä kuinka rasittavaa oli odottaa että saa kävellä tien yli ja kuinka noin valtava määrä autoja saastuttaa mauri-sedän herkät palkintoruusut. Eiks välillä vois vaan pitää suutaan kiinni ja antaa toisten käsitellä menetyksiään rauhassa ja kunnioittaa edes pikkasen. Ne ihmiset yrittää jatkaa niitten elämää mut toisten pitää vaan tulla pahentaa asioita.


Ennen mua hävetti myöntää jos itkin. Itkeminen oli heikkoutta, pelkuruutta ja maailmalle alistumista. Itkeminen tarkotti luovuttamista, sitä ettei ollu tarpeeks vahva kestääkseen kaikkee päällekasautuvaa taakkaa.  Mut oon tajunnu et mielummin itken,  ja näytän tunteeni ku koitan tukahduttaa ne ja puran ne sit myöhemmin muihin.  Nykyään ajattelen vaan et sillon ihminen on paljaimmillaan. Pidän suremista jotenki tosi henkilökohtasena asiana. En tiiä minkätakii, mut jotenki tuntuu et kyyneleet on vaan sua itteäs varten. Ne saa sut vereslihalle ja hauraaks, mut saat huuhdottuu sen kaiken syrjään sit taas hetkeks ja on helpompi hymyillä.



Varmaan monella on käyny elämässä asioita joista kertominen tuntuu siltä et muut ajattelee sen huomionhakemisena ja sen takii niist ei sit puhuta. Ihmiset jotka oikeesti ymmärtäis miltä ne susta tuntuu on niin harvassa ettei niihin oo tullu viel törmättyy. Tuntuu niin turhalta puhuu niistä sellasille jotka yrittäis parhaansa mukaan ymmärtää, mut todellisuudes ne ei todennäkösesti tuu siinä koskaan onnistumaan.



Tällähetkellä mä rakastan mun perhettä ja osittain siitä syystä muitten ihmisten reagointi noihin edellämainittuihin asioihin on jotenki tosi raivostuttavaa.  Mä pelkään tulevaa, mennyttä ja olevaa. Pelkään sitä et rakastan liikaa. Kai se menee niin et ku menettää tarpeeks oppii rakastaa enemmän sitä mitä on jäljellä, virheistä huolimatta. Välillä kai pitää vaan menettää et saa sen herätyksen. Ajattelen jatkuvasti sitä kuinka heikolla pohjalla kaikki loppupeleis on. Tai et mitään ei voi pitää enää varmana. Haluaisin niin olla vielä lapsi. Enkä nyt tarkota mitään 10-vuotiasta katuteiniä, vaan ihan rehellisesti lapsi. Lapsi joka voi itkee ja nauraa sillon ku siltä tuntuu. Voi sanoo mielipiteensä julki ilman mitää tuomitsemista koska sitä pidetään vaan lapsen rehellisyytenä ja kuitenkaa kukaa ei ota sua tosissaan. Nyt ku sanot jotain massasta poikkeevaa ni heti sun kimpussa on ne kaikki muut omine "oikeine" mielipiteineen. Olsin niin onnellinen jos voisin vaan palata sihen lapsen viattomaan ajattelutapaan et joku päivä kaikki maailman ihmiset on onnellisia ja kaikilla menee hyvin ja jokainen meistä on samanarvonen.   Mitä enempi maailmast alkaa ymmärtää sitä karummaks tää totuus käy..

Tästä tekstistä varmaan huomaa missäkohtaa mun ajatuskatkot on tullu, mutta jokatapauksessa, pahoittelut taas vaihteeks sekavasta päivityksestä..




29.6.2014

Odottamisen arvoista

Tuun todennäkösesti katumaan tätä päivitystä.. Tai en, sanon vaan suoraa mitä ajattelen, miltä tuntuu. Täälä kukaa ei keskeytä mua ja sivuuta mun ajatusta. Mun tunteita. Tää päivitys tulee oleen kauheeta luettavaa. Mua varmasti vihataan vaan entistä enemmän tän päivityksen jälkeen. Tai ainaki useempi ku mitä tällähetkellä. Oon ehkä vihan ansainnu, mutten jaksa enää pitää kaikkee mun sisällä. Koska se sattuu. 


Kaikki on taas kasaantunu. Kirjotukset. Aina se sana tai jotain sihen liittyvää putkahtaa jokases keskustelus esille. En pysty pitään mun päätä selvänä ku jatkuvasti jokapuolelta heitetään lisää paskaa niskaan.  Mut ei, tää päivitys ei nyt koske kirjotuksia.. Tää koskee ihmisluontoa. Sitä, kuinka paljon pieni asia vaikuttaa kokonaisuuteen.

Tän piti olla se paras kesä. Tän piti olla se kesä kun pidetään hauskaa kavereittenkans eikä stressata mistään. No pieleenhän se meni. Heti jo stressittömyys kuulosti iha liian hyältä ollakseen millääntapaa mahollista. Eihän se ookkaan. Se on pahempi ku koskaan ennen. Okei varmaan osittain tän kesän ongelmat johtuu siitä et kaikilla on niin kauhee stressi just kirjotuksista tai pääsykokeista tai mistä vaan. Mut elämän suurimmat ongelmat tulee kuitenki ihmisistä. Niistä jotka on sun ympärillä tai niistä joitten pitäis olla sun ympärillä.


Hah, niin ironista et sitä kuvittelee elämän menevän paremmin ku pitkään aikaan. Kuinka se samantien muuttuuki painajaiseks. Kaikki mun päässä ja sydämessä on yhtä möykkyä. Sellasta raskasta ja teräväreunasta joka vihlasee aina ku se vaihtaa muotoaan. 

Kirjotan tätä siks et ihmiset ymmärtäis, et ne vihdoinki tajuais jotain sellasta mitä on jo kauan yrittäny kertoo. Aina puhutaan ystävyydestä. Siitä kuinka arvokasta se on ja kuinka siitä kannattaa pitää kiinni. Ystävyys on kuitenki vastavuorosta. Tai niinhän sitä moni luulis. Sen _pitäis_ toimii niin et annetaan ja otetaan tasapuolisesti. Aina niin ei kuitenkaan oo. Luotan ihmisiin tosi harvoin. Vaikka olisin tuntenu ne kuinka pitkään vaan ja vaikka ne olis mulle kuinka läheisii, en vaan pysty kertoon tiettyjä asioita. Sihen menee kauan. No tätä vartenhan sulla kuitenki on olemasa ystäviä. Ne on sielä taustalla et ku sä tarviit niitä, hitto vie sillon ku sä oikeesti tarvisit niitä ne olis paikalla tai edes kuuntelis mikä sullon eikä juoksis pakoon tai kääntäis kaikkee ittensä.

Tässävaiheessa kuvaan astuu vuorovaikutus. Oon yleensä se ihminen joka kuuntelee kaiken, joka pysyy paikallaan ja tulee vastaan ku tarvitaan siks on niin turhauttavaa et sitä ei osata arvostaa. Sua pidetään iha itestäänselvänä. Tyylillä "kohtelen mä sitä kuinka vaan ni se on sielä kuitenkin". Ei kukaan haluu olla itsestäänselvä. Tää kuulostaa tosi itsekkäältä, mut ehkä mullon sihen tän kerran oikeus.


Yleensä ajattelen aina mahollisuuksien mukaan muita. Pistän muitten tarpeet etusijalle ja koitan olla kiltti. Koitan olla se ystävä jollasen se ihminen ansaitsee. Siinävaiheessa onki yhtäkkiä tosi loukkaavaa ku itellä olis sellanen hetki et tarvis jonkun kelle puhuu ja tarvis oikeesti apua ku tuntuu ettei enää jaksa ja se toinen alkaaki puhuu siitä kuinka silläki on ongelmia. Tiiän on monii ihmisii munki ystäväpiirissä ketkä on tosi epäitsekkäitä, jotka laittaa muut etusjialle. Ja ne on hienoja ihmisiä. Mut ku sä tiiät itestäs et aina ei jaksa kuunnella varsinkaan jos omaki elämä on just sillä hetkellä täyttä kaaosta. Sä et haluis aina vaivata sitä yhtä ja samaa ihmistä.

En osaa muotoilla mun ajatuksia. En näitä ajatuksia. Tänne maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Kaikenlaisia ajatuksia ja tekoja. Silti, ihmisten itsekkyys pistää aina miettimään omia tekojaan. Sitä ei haluu olla samanlainen.


Mua ärsyttää suunnattomasti se, et elät sellasessa luulossa et joku on oikeesti sun ystävä kunnes joku kaunis päivä sun silmät aukeeki kunnolla ja sä tajuut ettet jaksa enää esittää. Sä et jaksa enää sitä et sun pitäis hyväksyy kaikki. Et sun pitäis olla täydellisesti käytettävissä siinä vieressä ihan vaan hiljaa jos sillä toisella tuleki jotain sanottavaa. Suurin osa ihmisistä ei tiedä pätkääkään mun elämästä eikä siitä mitä tunnen tai ajattelen eikä miljoonien muittenkaan. Silti luulis et ystävii oikeesti joskus kiinnostais. Puhun monikossa, koska se on mulle helpompaa mutten tosiaankaan tarkota kaikkia.  Mulla on ystäviä joille puhuminen on ihan yhtä vaikeeta tai vieläki vaikeempaa ku mulle. Sillon mua loukkaa niitten puolesta et ku niillä olis jotain sanottavaa nää niinsanotut "ystävät" ignooraa täysin tän mitä sulle on just kerrottu. Se kuitataan sanomalla " On mullaki vaikeeta. Et tiiäkkään miltä musta tuntuu tai millasta mulla on.". 

Itseasiassa mä tiedän kaiken sen mitä mulle ollaan miljoona kertaa jo sanottu.  Sen toisen hätää mä en vielä tiedä mutta sen toisen mä oon kuullu moneen kertaan. Aina samat tarinat. Kysyt tältä kaverilta et mikä sit on hätänä, tältä jolle avautuminen on vaan yksinkertasesti vaikeeta. Mut se fiilis meni jo. Sen jälkeen ku sut on yksinkertasesti sivuutettu pienillä sanoilla ja siirretty huomio taas jälleen kerran sihen samaan ihmiseen kun aina se toinen kokee olevansa vähempiarvonen. Siitä tuntuu ettei muita kiinnosta. Ettei se oo tärkee. Se toinen vaan on. Kuka sit ylipäätään tällases tilantees haluu edes yrittää avautua yhtään mistään? Sut on jo kertaalleen tyrmätty, joten ei kai ketään vastaisuudessakaan kiinnosta. Oot se turha. 


On järkyttävää kuinka toiset ihmiset on niin sokeita omille teoilleen. Siinävaiheessa ku välit sit alkaa viileneen alkaa sun jokapuolelta ympäriltä tulla viestiä kuinka kauhee ihminen oot ku hylkäät kaveris noin. Se toinen osapuoli on taas se keskus se täydellinen joka hylkäs sut jo kauan sitte. Mut ei ketään kiinnosta. Et haluais menettää sitä ystävää, mut et vaan jaksa enää sitä et ainoo mikä sille toiselle on tärkeetä on se mitä sille itelleen kuuluu. Kellään muulla ei oo mitään väliä muutaku vasta sitte siinävaiheessa ku kaikesta alkaa tulla pelkkää yhtä isoo draamaa. Sä oot osa sitä näytelmää mitä joku pyörittää. Sä oot osa sitä draamaa millä joku toinen kerää pisteet itelleen ja lisää sut sen "paska elämä"- luetteloon. Susta on tehty hahmo jonkun toisen tarinaan jota se kertoo eteempäin just siinä muodossa ku sitä itteään huvittaa. Niin et se tarina on itelle edullisin. Ei väliä mikä kaikki on totta tai millaset vaikutukset sillä tarinalla on muihin. 


Ihmiset jotka pyytää kritiikkiä käytöksestään on usein just niitä jotka ei sitä kestä. Jos sanot kerranki rehellisesti mitä ajattelet on taas uus show pystyssä. Elämä on niin hankalaa. Välillä tuntuu et olisit vapaa kaikesta taakasta mitä kannat. Välillä on hyvä olla ennenku joudut taas uuteen myrskyyn mukaan. Mä toivon että ihmiset ajattelis välillä niitten omaa käytöstä. Oliko mussa jotain vikaa? Mitä mä olisin voinu tehä toisin eikä aina tunkee syytä kaikesta muitten vastuulle. En mä haluu vihata ketään, enkä syyllistää. Haluun saada ihmisten tajuumaan että joskus maailmas on muitaki ku "minä itse" ja välillä pitäis antaa niille muille mahollisuus elää ilman jatkuvaa pelkoa uudesta syytöksestä. Välillä pitäis antaa muille mahollisuus olla hetki ilman et joku jatkuvasti on lisäämäs omasta kuormastaan kiviä toisen kuormaan jos matka on muutenki tarpeeks raskas.

Joskus vaan menee hermot maailmaan ja ihmisiin ja sihen et sulle suututaan käytännössä turhasta. Tänään oli se hetki. Se hetki ku tajusin kuinka lapsellista porukka voi olla ja onki vielä "aikuisenaki". Kuinka ihmisten kunnioitus ja toisten huomioon ottaminen ei ookkaan kaikille ihan niin itestäänselvä asia ku mihin mut on pienestä asti koulutettu. Haluisin et ihmiset oppis arvostamaan sosiaalisii suhteitaan, ystäviään ja kavereitaan. Oppis kunnioittaa muittenki mielipiteitä ja tunteita eikä pitäis aina pelkästään niitä omia tuntemuksiaan oikeina. Pitäis ittensä samoilla viivoilla muitten kanssa eikä koittais jatkuvasti nostaa itteään jalustalle toisten kustannuksella. Toivon että ihmiset oppis pyytämään anteeks ja myöntämään jos on väärässä. Toivon et jos taas ite toimin väärin joku vois tulla kertomaan et mitä mä tein väärin et voin korjata asiat. Toivon niin et voisin jonain päivänä nousta ylös sängystä niin et mä tiedän et oon saanu jonkun tajuamaan sen et itteään voi muuttaa. Ei välttämättä muitten takia, vaan sen takia että sulla itellä olis parempi olo. 

Mä yritän jatkuvasti muuttaa itteäni. Muuttaa niin etten valittais niin paljoo ja kuuntelisin enemmän koska jos se pitää muut onnellisina se vaikuttaa mun omaan elämään, suhteisiin ja onnellisuuteen ja kuitenki mä oisin sen muutoksen tehny itteni takia mut muiden hyväks. Välillä epäitsekkäät teot itsekkäältä ihmiseltä on odottamisen arvosia.


~Satu