Kun kotiin on liian pitkä matka

Vuos on kohta taas vaihtumaanpäin, ja tähänaikaan vuodesta sitä alkaa miettii et mitäkaikkee sitä on taas vuoden aikana tullu tehtyy...

Oon miettiny sitä, kuinka mun ajatusmaailma on muuttunu tän vuoden myötä. Tajusin, et kulunu vuosi on kasvattanu mua henkisesti iha järkyttävän paljo. (Enkä nyt siis tarkota huumorintajuu tai mitää. Oon edellee yhtäsairas ja ihana itseni:* ) Vaan tarkotan sitä, miten arvomaailma on menny iha vinksalleen. Ei vaan välttämättä huonompaan suuntaan, mut vinksallaan se kuitenki on.

Ennen mä ajattelin, et ollaksee hyvä jossaki, ollaksee hyvä ihmisenä, pitää olla ihan konkreettisesti hyvä jossain. Se et pikkusisko tai isosisko tai pikkuveli tai isoveli on aina se parempi, on aika masentavaa. Sä oot vaa se "jäännös" jos siis ymmärrätte mitä haen. Se et toinen saa kokeist kymppejä, on vaa yksinkertsesti hyvä kaikes mihkä se ryhtyy. Ja sit oot sä. Et osaa piirtää, et laulaa, et soittaa, et oo hyvä koulussa, et oo yhtä sosiaalinen, et oo yhtä ahkera, et oo yhtä kiltti ko se parempi puolisko. Näit on vaik mitä. Sitä toista ylistetää kuinka se vaa on niin täydellinen, ja sä saat vaan olla. Susta kerrotaan noloja tarinoita sukujuhlissa, kuinka oot taas kompastunu maalipurkkii ja juossu hiiriä karkuu. Kukaan ei ota sua tosissaan, eikä kysy mitä kuuluu. "Eihän tosta voi koskaan kuitenkaa tulla yhtää mitää." Niin monessa perheessä tapahtuu tätä, ja mikä kummallisinta, jokaikisestä sen perheen lapsista tuntuu täsmälleen samalta. Että just se lapsi on se "turha". Eikö? Vai onks jossain joku, joka ei oo koskaa ajatellu olevansa huonompi ihminen ko joku sisarkusistaa? Sitähän mäki..

Sillon ko ajatusmaailma pyörii konkretian ympärillä, se on sama asia ko kävelisit silmät kiinni ojanpenkalla ja joudut jatkuvasti varoo ettet astu sitä kymmentäsenttiä liikaa vasemmalle.

 Samal hymyilet vaan kaikille ohikulkijoille, ja toivot et edes joku huomais et sunki sisällä on jotaki huomionarvosta. Jotain mikä pitäis pelastaa, ennenko se putoo sen ojan pohjalle.

Ennen sitä kulki futismitalit kaulassa, nenä taivasta kohti. Se oli sitä konkretiaa, aatteli et ne on suuriaki saavutuksia. Sitä kuvitteli olevansa jotaki, koska oli jotain mitä pysty kantaa ylpeenä ja näyttää kavereille mitä kaikkee on elämässään ansainnu. Kuvitelkaa, lohdutuspalkinto -mitalit. Mut silti niitten eteen oli tehny jotaki, oli edes uskaltanu yrittää. Oikeesti, niin mä luulin. Luulin, et pitää olla jotain mitä näyttää. Jotain millä todistaa muille olevansa hyvä. 

Mut nyt, vihdoin ja viimein oon vapaa täst ajatusmaailmasta. Kokonaa vapaa. Ja kuinka hyvältä se tuntuu, tajusin sen iha vast vähäaikaa sitte, et sitä taakkaa ei enää oo. Mun ei tarvii vakuuttaa ketään. Ei todistaa kellekkään. Sehän riittää et mä tiiän sen ite. Tiiän ite mitä oon saavuttanu, mistä oon ylpee, mitä voin parantaa.  Eihän se kuulu kellekkää muulle. Sehä on vaan  minä. Se kaikki ylpeys on osa mua. Osa sitä, kuka mä oon. Jokanen tarvii sen ripauksen. Sen pienen tiedon, että omalla panoksella on saavutettu jotain, siit on ollu hyötyä ja se on helpottanu muitten elämää. Mut sen tiedon pitää lähtee itestä, se ei oo sama jos se tieto tulee ulkopuolelta. Sen pitää tulla sydämestä. Sillon se varmuus pysyy.  

Siis tokihan mun pieni ja viaton lapsenmieleni edelleen käsittelee asiat siten, et ne lohdutuspalkinnotki on mun elämässä merkittävii hetkiä. Nehän on osa mun lapsuutta. Osa sitä elämää, joka on tässä ja nyt. Ne on osa mun tulevaisuuta. Osa mun muistoja, joihin mä voin palata sitte, ku muuta ei enää oo. Haluun olla ihminen, joka menetyksistä huolimatta pystyy olla vahva. Joka ei horju.

Enää en tarvii mitaleja kaulassa. En naulassa seinällä. En näkyvillä. Voin pitää ne piilossa laatikossa, ja silti joka ikinen aamu ku mä avaan silmät, voin vaan hymyillä ja toivottaa hyvää huomenta. Voin kertoo muille kuinka tärkeitä ja hienoja ihmisiä ne on ja mitä ne merkittee mulle. Voin sanoo sen rehellisesti, suoraan sydämestä. Joku päivä kaikki toivottavasti ymmärtää, et on iso saavutus jo moikata sille ohi kulkevalle vanhukselle tai ihan kenelle vaan. Se pelastaa molempien päivän. Sille vastapuolellekki tulee olo, et se on saavuttanu jotain, koska joku huomioi sen. Joku tietää et se on olemassa, ja jollekki se merkittee niin paljon, et se vaivautuu sanomaan moi. Eihän se ollukkaan täällä ihan yksin koiran ja kauppakassin kanssa.

Tehkäämme siis palvelus itsellemme ja muille ja hymyillään aamulla sille vastaantulijalle:)<3

~Satu