Otan osaa

Voi olla että kaikille ei suoda samoja mahollisuuksia elämän osalta, mut estääkö se taistelemasta?

Kaikki varmaan tietää ja on huomannukki että 'Rakastan sua' ja 'Anteeks' on sanoja jotka on niin kauheen vaikee lausuu ääneen. Tai no, ääneen ne voi lausuu helpostikki jos on yksin. Mut ku ne pitäis ilmasta toiselle, et yhtäkkii saakkaan niitä ulos vaikka olsit kuinka päättäny että se toinen ansaitsee kuulla ne. Voisin liittää tähän joukkoon mukaan sanat 'Otan osaa'. Se on vielä vaikeempi sanoo ku 'Rakastan sua'. 

Sanoilla, joilla pyydät anteeks ja haluut kertoo sun tunteita, saada toiselle hyvän mielen. Ne pystyy vielä lausuu ääneen. Niillä sanoilla sä voit saada jotain korjattuaki. Mut ku sanot, tai ku sun pitäis sanoo 'Otan osaa', sä et saa mitään korjattua. Sä et saa sillä kellekkään parempaa mieltä. Siinä tilanteessa ku sä sanot sille ihmiselle et kuinka otat osaa sen toisen suruun, se tuntuu niin vähätellyltä. Tietysti näil sanoilla sä osotat tukee ja kunnioitusta ja oot kohtelias, mut silti niitten sanominen on hankalaa. Se on niin lopullista.Toisissa tapauksissa sitä elää sen surun niiden ihmisten kanssa, ja mun mielestä se on eri asia ku ottaa osaa sihen suruun istumalla kotona ja sytyttämällä kynttilä. Tietysti toiset voi ottaa asiat eritavalla, ja voihan siitä jollekulle olla hyötyäki. Jotenki se vaan tuntuu, en oo varma, mut se tuntuu siltä ku oltais vaan sivuuttamassa koko asia jotenki. Et halutaan vaan unohtaa mahollisimman nopeesti. Tai no siltä se musta tuntuu. Elämässä eteenpäin siirtyminen on kuitenki eri asia ku unohtaminen. Eteenpäin voi mennä, mut unohtaa ei voi. 

Olin tossa töissä yks ilta, ja ku pyyhin pölyjä lasten leikkipaikalta sellanen pieni, ehkä 5-vuotias poika istu pikkusiskonsa kans siinä lattialla ja leikki kasviksilla. Yhtäkkiä se poika katto mua ja sano 'Tiedätkö, sä olet kyllä tosi kaunis, sulla on enkeli mukana'. 

Joku voi pitää lapsellisena ja toinen hulluna jos sanoo et uskoo esimerkiks enkeleihin. En tiiä uskonko, en oo päässy siitä perille vielä, mut ainaki toivoisin voivani olla enkeli sit joskus 80 vuoden päästä. Oishan se ihana. Kuitenki, mun pointti oli se, et se jollaintapaa kosketti. Ajattelin välittömästi et mullon oma suojelusenkeli, mut samaan aikaan sen halus lahjottaa ihmiselle joka sitä kipeemmin tarvis. Toisaalta enhän mä voi tietää keillä kaikilla on enkeli. Ei ilmeisesti kuitenkaa kaikilla... Tai sit joittenki enkeli on kääntäny selkänsä hetkeks.

Voi olla, et mun toive enkeleistä on kuitenki lähtösin ihan vaan siitä että kaipaa liikaa. Sitä nimenomaan toivoo että ne ihmiset jotka on poissa, olis jollaintapaa mukana sun elämässä. Ja vaikka tiedostat ettei niin oo, ni ainahan se voi olla yks niistä pienistä unelmista. Tai sit se johtuu siitä pienestä lapsesta joka kasvatettiin kirjamaailmaan ja jolle opetettiin et kaikki unelmat on mahollisia. Aina voi toivoa. Ja mä toivon ettei se lapsen sydän muutu.

Hm, mun piti kirjottaa taas jostain muusta.. Mun piti kirjottaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä kuinka tyhjältä tuntuu et vähä reilun puolenvuoden päästä mä voin toivottavasti seistä koulun käytävällä ja todeta et sain jotain aikaseks. Mun edessä on paperi, jolla ei oo suunnitelmaa. Sitä toivoo et aika näyttää mitä pitää tehä, mut päätökset pitää tehä ennenko ajalla on mahollisuutta näyttää miten niitten päätösten kävi. On outoo kuinka kovasti haluu siirtyy elämässä eteenpäin ja jättää lukiovaiheen taakse, mut samaan aikaan kaipaa jo valmiiks ihmisiä ja rutiineja jotka kuulu sihen osaan elämästä. Koska se elämä oli sulle jo valmiina. 

Lupasin tehä videon mun unelmista. Yritän saada senki ulos tässä joku päivä. Mulla on ollu valmiina jo pari päivitystä tossa luonnosboksissa ja mun piti ne julkastakki viimekuun puolella, mut mitä useemmin luen ne läpi sitä kauheemmaks se teksti muuttuu. Kai se on vaa totuteltava.

~Satu