13.1.2014

Kun jalat ei enää kanna


Maailmas tapahtuu tälhetkel kaikennäköstä. Paljo sellasta, ku sen lukee ekan kerran kelaa vaan ettei toi voi olla totta. Ei kukaan voi tehä mitään tollasta. Okei, oon jauhanu täst samast asiast niin kauheen monta kertaa, mutku tää on asia jota en oikeesti ymmärrä. Miks. Miks ihmiset päätyy sihen pisteeseen josta ei vaan pääse ylös. Miksei niillä oo ketään vieressä. Maailmas on vajaa 7,5 miljardii ihmistä. Kuinka joku voi olla yksin? En vaan ymmärrä, mil perusteella siel on niitä yksinäisiä. Millä perusteella siel on niin monta epätoivosta. Niin monta niitä jotka ei vaan jaksa, vaik niillon miljoonii ihmisii ympärillä.

"Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Teinkö jotain väärin? Kivinen on tieni ilman sua.... Ja Mulla on niin iso ikävä sua, muu olemasta lakkaa... Eikä mulla ole mitään ilman sua" 

En tiiä kuinka moni on koskaan kuullu Kaija Koon biisiä Jos sua ei ois ollut... Laitan ne sanat tähän alle. Ne on niin totta. Niin paikkaansapitävät. Lukekaa ne läpi. Lukekaa ihan ajatuksen kans oikeesti. Miettikää kuinka hyvin ne tukee sun tunteita, ajatuksia. Siin on oikeesti kappale joka iskee syvälle. Sanat on just ne mitä et ite saa paperille koska alkaa itkettää. Ne on kuitenki ne mitä jokanen tahtois saada ulos. 

"Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

Ohikulkijat luulee
mun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää

en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseäin säästää
sen velkaa sulle jäin

olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

....

hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun

.....

....

ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

....

Tajusin taas viikonloppuna yön hiljasina tunteina sen, etten oo valmis menettään enää ketään. En teistä yhtäkään. Teillä kaikilla on ainaki se yks. Se ketä aattelit ku luit noita sanoja. Ihan varmaan se sama ihminen jollaintapaa on sun lähellä. Tunteet ei oo yksin. Elämä on vaikeeta, mut kohta ollaan jo voiton puolella. "Anna pois itkuista puolet. Anna pois murhe ja huoli. Ahdas lieka heltiää" 

Teistäki varmaan kaikki tietää sen ku joku vaan alkaa luisuu pois. Pois vierestä. Sentakii et se ei tiedä olevansa tärkee. Sen jalat ei yksinkertasesti kanna enää, vaan se istuu hiljaa itkemäs asfaltinreunuksella. Mua alkaa itteeniki jo ärsyttää ku puhun tästä taas, mutku sitä ei vaan ymmärretä, kuinka kaikki voi olla ohi ihan yhtäkkii. Lähet kaverinkans vaikka uimaa, ja vaan toinen tulee pois. Vaan toinen nousee rannalle. Sanot sun kaverille moikka ja huudat jotain tyhmää perään ku se lähtee illal kävelee kotiin. Silt ei enää ikinä tuu yhtäkään hymyy, ei yhtäkään älytönt viestii. Lähette randomisti jonku kaverin kyytii joka on just saanu kortin. Oot ainoo joka tulee kotiin. Ainoo joka enää herää sairaalassa. Oon varmaa vainoharhanen. Mut tätä vaan tapahtuu jatkuvasti. Kokoaika joku. Joku käy niin lähellä. Yhtäkkii oot menettäny yhen sun elämän tärkeimmist ihmisist. Näist asioist vitsaillaan jatkuvasti. Mut miettikää ku se tilanne tulee oikeesti käsille. Miettikää jos joku aamu heräät siihen ku sulle soitetaan, et oot yksin. 

Entiiä, musta tuntuu et tosi monella tää on käyny jo niin lähellä. Mä pelkään. Pelkään kaikkien niitten puolesta jotka ymmärtää sen myöhään. En mä pelkää kuolemaa. Pelkään menettämistä, koska mä en ainakaa pärjäis yksin. En pärjäis ilman neuvoja. En pärjäis ilman sitä, et mulla on verkko joka estää putoomisen maahan asti. Mun elämäni kauhein tilanne on se ku ollaan menty sairaalaan eikä huomisesta oo varmuutta. Oltiin joskus muutama vuos sitte mökillä. Sato vettä ja kalliot oli liukkaat. Mun pikkuveli kaatu ja löi päänsä. Verta vaa valu ja äkkii veneel sairaalaa.
Toise kerra oltii uimas pohjammaal. Uima-altaas oli sellane sinine pohja, ni sitä syvyyttä ei hahmottanu kunnol. Samuli ei osannu kunnol viel uida ja yhtäkkii se alko räpiköidä siel syvemmäs päädys. Luultiin et se vaa pelleili ja alettii nauraa. Yhtäkkii se ei enää noussukkaa ylös. Te voitte kuvitella sen tilanteen. Sä naurat ja yhtäkkii sä jo pelkäät et sä oot tappanu jonku koska et oo tajunnu pelastaa sitä. Äiti sai onneks ajois pois vedestä.

Tai se et oot tulos kaverilt kotii ja yhtäkkii sun puhelin soi et iskä on kaatunu moottoripyöräl. Se on viety ambulanssil sairaalaa. Pääset sairaalaa ja sun oma isä ei tunnista sua. Ei tiiä kuka oot, eikä sitä pieni lapsi ymmärrä. Tai ku oot ihan vaa kotona. Meet ulos hakee iskää syömää ja näät ku se putoo tikkailta. Ku se ei liiku. Et oo varma mitä pitää tehä, et tiedosta tilannetta..

Tai  ku sulle soitetaan kouluun kesken koulupäivän et sun pikkusisko on sairaalas. Se on murtanu selkänsä ku putos kiipeilytelineestä. Tai ku sun iskä tulee halaa sua ja sanoo et sun kitaraopettaja on ajanu rekan alle. Mitä niissä tilanteissa ajatellaan. Niissä aatellaan sitä, mitä oot viimeks sille ihmiselle sanonu. Niissä aatellaan sitä mitä olisit tehny toisin. Niissä mietitään mitä olsit voinu tehä et tilanne ois menny toisin. Sä aattelet et se kaikki on sun syytä. Sun syytä koska sä et ollu paikalla. Sä et ollu auttamassa. Sä oot varmaan aiheuttanu sen tilaneen sanomal pahasti. Ja kaiken sen ymmärtää vast sitte.

Se et pitäis elää täysillä. Elää niinku jokanen päivä ois se viimenen. Ei se tarkota sitä et voit tehä ihamitähuvittaa. Se tarkottaa sitä, et sun pitää ottaa kaikki irti. Pyytää anteeks ennenko poistut ovesta. Ei pitäis elää sen mukaan miten muut haluis et elät, vaan just niinku sä ite oot tyytyväinen sihen sun elämään. Yritän vaan sanoo sitä, et kysykää ajoissa. Välittäkää ajoissa. Se sana minkä sä sanot sille toiselle nyt, voi yhtäkkii olla se viimenen. Eihä se aina oo oma päätös. Mut se tuntuu aina yhtä pahalta. Aina se sattuu. Se jättää jäljen vaik se tilanne ei olis lopullinen. Aina tulee vastaa asioita jotka muistuttaa sua sun menneisyydestä. Sä tuut aina muistaa ne asiat vaikka sä yrittäisit piilottaa ne. Haudata mahollisimman syvälle. Silti sä kannat niitä sun sisällä.




5.1.2014

Uusi vuosi, uusi alku



Tää päivitys oli pulmallinen. Niin monta ideaa. Niin monta asiaa, mut yhtäkää niistä ei osaa toteuttaa. Tälhetkel sama pätee kaikkeen mitä koitan tehä. Mistään ei tuu mitää, koska ei vaan osaa päättää mitä haluu, mitä pitää tehä seuraavaks. Miks pienien päätösten tekeminen on niin vaikeeta.

Ensalkuun aattelin puhuu siitä kuinka ihmisten käyttäytyminen eroo sosiaalisessa mediassa ja ihan luonnossa. Sit tajusin et kaikki tietää sen jo. Ja se on ihan itsestääselvä aihe. Seuraavaks aattelin tehä vuosikatsauksen viimevuoteen. Ehei, en haluukkaan, koska se löytyy ihanvarmaan joka ikisestä blogista.  Halusin poiketa massasta, eikä kukaa ois kuitenkaa jaksanu mennä sitä loppuun asti. Ois jääny mun vuosi puolitiehen. 

Sit mun piti puhuu vanhempien merkityksestä lapsen elämään. Tajusin et se on mulle liian iso asia. En osais käsitellä sitä vielä. Ehkä joskus vanhempana, ku oikeesti ymmärtäisin kaiken mitä se pitää sisällään. Taas tuli suunnitelmiin muutos, sain haasteen Alinalta. Sain ehdotuksii tän päivityksen aiheiks ja sisällöiks. 


Päätin kuitenki valita sen mutasimman tien. Tai ei välttämättä mutasin, mut päätin puhuu siitä, mistä mulla itellä on kokemusta. Siitä mikä on osa mua ja jonka oikeesti ymmärrän. Ja kerron salaisuuden. Tääki idea nousi esille ku puhuin iskänkans tos yks ilta tulevaisuudesta. Totuudesta ja avuttomuudesta.

Tosi monella ihmisellä jossainvaiheessa elämää totuus unohtuu. Se unohtuu, koska niistä tulee itsekkäitä.  Asia, jonka puolesta taistelee jää pikkuhiljaa vaa varjoks kaikkien taakse. Ei muisteta minkä takii tehään jotain? Minkä vuoks? Teetkö sä jonku asian sentakii, et muut arvostais sua enemmän? Pitäis sua ylempiarvosena ja hakis sun kahvin viereisestä starbucksista ko käsket? Vai teetkö sä asioita itteäs varten. Yhteiskuntaa varten, vai sitä varten et saisit perheen pidettyy kasas, ja sulla ois joku syy elää. Joku syy pitää huolta muista ja nostaa siivetön linnunpoika takasin oksalle oottamaan vahvistumista enneko se koittaa ponnistaa uudestaa. Minne mun askeleet vie? Mistä mä itteni löydän?


Oon huomannu et saan asiat paremmin ulos biisinä tai runona, mikä nyt on lähes sama asia, mut kirjottaa en enää osaa. Kyllä, väitän et joskus osasin. Nyt en enää. En saa asioit muotoiltuu enää fiksuks. En saa lauseisiin tai kokonaisuuksii enää mitää järkee, ja se on tajuttoman raivostuttavaa. Ku tavallaan osa sun identiteettiä ois pikkuhiljaa murenemas pois eikä pikaliima auta enää, koska ne murut katoo samantien ku ne irtoo. Et saa enää otetta itestäs. Oot kadottamas pikkuhiljaa sen tunteen et oot kokonainen. Pitää löytää jotain tilalle, jotain mikä korvaa sen osan mikä on kuollu.


Jo jäi lapsuus,
mukana mustan mekon.
Kuolinvuoteella paapan,
valui kyyneleet poskillaan.
Kastellen,
rohkeutta keräten.
On hyvästien aika tullut,
ei voi katsettaan kääntää.
Jos katoaa hauras ihminen,
kun ote irtoaa.
Jos muistikuva haalistuu,
yksinäisyys särkyneen voimistuu.
Äitiinsä luottaen,
kääntää kasvonsa kauemmas.
Pyyhkii tuskan pois,
painaa katseensa hylättynä lattiaan.
Kipu sydämessä,
nostaa kyyneleet pintaan,
hymy suojelisi haavoittunutta,
saisi silmät eksyneiden ymmärtämään.


En väitä et nää olis hyviä, mut tiiän ite mitä oon näillä hakenu. Mitä ajattelen sillonko kirjotan. Annan teille ohjeen elämään. Muista ain se mistä oot lähtösin ja mikä on sulle tärkeetä. Valitte sellanen paikka missä sun on hyvä olla. Missä voit olla oma ittes, ilman että sun jatkuvasti tätyy miellyttää jotakuta muuta. Valitte paikka, jossa sä tunnet olevas tervetullu. Sä tunnet olevas kotona, oot turvassa. Pidä kii siitä mistä välität. Pidä kii sun omista päätöksistä, ja muista minkä takia sä oot sen päätöksen tehny. Kii siitä, et voit tehä töitä sun ittes eteen. Jos oot hajalla,stressaantunu tai muutenvaan "poissa", susta ei oo apuu kellekkää muullekkaa. Ennenko voit olla hyödyks muille, sun pitää tuntee ittes. Tietää missä kulkee oman jaksamisen raja. Mihin asti voit tulla vastaan. Tietää niitten päätösten arvo joita sä teet. 


Vaikka välillä tai vaikka useinki tuntuu et kaikki menee päin persettä ja mikää ei onnistu. Vaikka tuntuu ettei millään oo merkitystä etkä jaksa enää. Et ittes etkä toisten takii, muista. Sun elämällä on suunta ja merkitys jonka voit ihan ite valita. Älä tee päätöksii sen perusteella mikä ois edullisin muille. Kuinka voit olla mahollisimman hyvä, vaan sen perusteella, et joku kaunis päivä sä ite tiedät olevas kaiken mahollisen arvonen. Tee asiat niin et voit kertoo ylpeydellä mitä oot saanu aikaseks.

  Tiiän et tää kuulostaa pahalta ku sanon tän, mut välillä pitää vaan oppii oleen itsekäs. Välillä pitää enssijasesti ajatella itteään. Sen iskä mulle opetti. Se on vaa fakta et täs maailmas ei pärjää jos ei osaa pitää puoliaan, koska täs maailmas ne menestyy jotka osaa pelata korttisa oikein ja kusettaa.

Muista asiat jotka saa sut tuntee olos hyäks, hyväksytyks. Mut muista ne pahatki. Ne surulliset, ja asiat jotka tuntuu et repii sut palasiks uudestaa ja uudestaa. Muista ne, koska ne kasvattaa, ne tekee susta vahvan ja itsenäisen. Ne vahvistaa sitä kokonaisuutta mistä voit olla ylpee. 


On ihminen avuton yksinään,
ilman opasta,
ilman saattajaa.

Kosketustako kavahtaa,
saako katse särkymään.

Heikko ja hiljainen,
vaiko vahva ja itsenäinen.
Voiko kuori kätkeä monta osaa,
jotka puhaltamalla saa paikoilleen.

Kuinka avuttomuus sit millään tavalla liittyy tähän kaikkeen. No ei varmaa yhtään mitenkää. Tai joo, sä voit tuntee ittes avuttomas monessaki suhteessa. Avuttomuus on monimutkasta. Se tunne vaan tulee sillon ko tuntuu et muut joutuu nähä liikaa vaivaa sun eteen ja ko et pysty ite tehä kaikkee. Oon täs parinpäivän aikana oppinu arvostaa taas enemmän. Enemmän sitä kuinka voin kävellä ite. Kuinka voin juosta ulkona sateessa ja liukuu kallioilta alas sammalmättään päällä. Kuinka voin tehä asioita ite. En oo riipuvainen muista. En oo riippuvainen jostain mikä ei kuulu muhun. Oikein. Vihaan keppejä. Sullon kepit kädessä, etkä voi mitään. Et yksinkertasesti voi mitään. Miettikää kuinka turhauttavaa. Sä et saa sun käsiin mitää muuta ku kädet on kiinni kepeissä. Oot kiinni jossain etkä vaan voi päästä irti. Joku on jatkuvasti niskantakana vahtimassa ettet irrota otetta sun uusista tuista. Ettet ota askeltakaa edes kokeilumielessä ilman turhia lisäkkeitä jotka haittaa sun elämistä. Kuinka oot jatkuvasti epätietonen siitä, mikä on tulevaisuus. Sä et tiiä. Eikä kukaa ymmärrä sitä miltä tuntuu yhtäkkii olla riippuvainen jostain nii pahasti. Tai niinhän sitä kuvittelis. Moniki on kokenu sen. Mut silti tuntuu et kukaan ei vaan ymmärrä. Niinhän se o aina. Oli tilanne mikä tahansa, silti oot yksin sun valintojen kanssa.



Luin tos vähäaikaa sit mun vanhoja tekstejä ja ku luin niitä, tajusin et kaikki ne heijastelee samaa. Jokaikinen teksti on pohjimmiltaan sama. Siks oonki täs jo jonkuaikaa kelannu, et jos vaan päästäsin kaikki vähemmällä ja lopettaisin tän kirjottamisen.. Olis kaikil yksinkertasesti vaan niinpaljo helpompaa. 

En lois malliajatuksia. Jokanen lois omat kantansa asioista. Varmaa jokaisessa päivityksessä jauhan samaa shaibaa, mut ehkä nää asiat on vaa mulle jollaintapaa niin tärkeitä. Ne jollaintapaa kuvastaa mua. Ja joka ikinen lause jonka oon kirjottanu, en kadu yhtäkään. En oo missään vaihees ajatellu, et blogin kirjottaminen tuntuis niin omalta. Et kirjottamisesta olis tullu osa elämää. Osa sitä, kuinka käsittelee ajatuksii ja pääsee tapahtumista yli. Kuinka voi kertoo muille sen mitä ei osaa muotoilla puheeseen. Jollain tavalla kirjottamisen myötä, oon alkanu hahmottaa asioita paremmin. Oon alkanu näkee asioita eritavalla. Ennen näin asiat tasan yhestä näkökulmasta. Se oli mun näkökulma ja täten ainoo oikee. Ei ollu muita. Nyt on. On näkökulma linssin takaa. Näkökulma muitten silmistä. Näkökulma siitä miten asiat voi ymmärtää ku kirjotan ne, ja mikä parasta siel edelleen on olemas se munki näkökulma. Se joka luo pohjan sille mitä voi alkaa tarkastella lähempää. Mut mitä enemmän elämää analysoi, sitä enemmän musta vaan alkaa tuntuu siltä etten oikeesti kuulu tänne. En vaan tiiä minne muuallekkaa kuuluisin. Missä on mun paikka. Mikä on mun tehtävä.


Rakkauttahan on monenlaista? Jollaki kummallisella tavalla oon tajunnu et rakastan kaikkia kehen oon joskus jollaintapaa tutustunu. Kaikkia erilailla, mut silti. Rakastan niin hirveesti<3 Oon vaa nii onnellinen et mun ympärillä on niin ihania ihmisiä, jotka kaikesta mun itsekkyydestä ja valittamisesta huolimatta pysyy mun lähellä. Ja se on harvinaista, et mä ite tiiän että ne pysyy. Mä vaa tiiän, mä tunnen sen, ja se on jotain käsittämättömän ihanaa. Se varmuus että sulla on joku. Sulla on ihmisiä jotka jaksaa sua päivästä toiseen, viikosta seuraavaan  ja vuodesta kymmeneen. Välillä vaa tuntuu, et mun sydän haluis kiittää kaikkia. Se haluis juosta ovelta ovelle halaamas kaikkia ja kertomas kuinka tärkeitä ne on. Mutku sydän ei pysty sihen. Sen kantajan täytyy toimia:)


Älkää välittäkö kirjotusvirheistä ja pomppimisesta..:D En ees sisällöst oo enää niivarma..:o