Tulevaisuus on parempi huomen

" These wounds won't seem to heal

This pain is just too real

There's just too much that time cannot erase

When you cried I'd wipe away all of your tears

When you'd scream I'd fight away all of your fears

I held your hand through all of these years

But you still have

All of me"

Taas. Tiiättekö ku aina vähä ennen koeviikkoi iskee se paniikki. Stressi. Toimettomuus. Sullon liikaa tehtävää. Liikaa ajateltavaa. Kaikki ihmiset ja joka ikinen sana mikä sulle sanotaan saa sun tunteet heittää kärrynpyörää. Sun pää ei rauhotu. Se luo kauhukuvia epäonnistumisesta. Sun pää tietää ettet onnistu. Et kaikki menee taas pieleen, mut sun sydän haluis tuntee muuta. Sun sydän yrittää saada sut tuntee et voit joskus olla hyvä. Tällä kertaa onnistut. Mut pää pistää vastaan. Maailma taistelee vastaan. Kuljet jatkuvasti väärään suuntaan. Mut ku tiiät ettet onnistu et jaksa ees yrittää. Haluisit vaan vajota nurkkaan ja itkee. Kadota kaikilta. Pyyhkii seuraavat viikot pois sun elämästä. Tulevaisuudesta. Tuleeks teille koskaan hetkii ku voisitte vaan peruuttaa. Kelata kaiken ihan alkupisteeseen. Tehä kaiken uudestaan. Ihan alusta. Mut tälläkertaa oikein koska tietäsitte mitä tulevaisuus tuo.

Tiiätkö sen tunteen ku yrität oikeesti. Ihan aidosti sua kiinnostaa ja luulet et oot tehny jotain hyvin. Jotain oikein. Et oot panostanu johonki ja voit kerranki olla itestäs ylpee ja tietää et sustaki joskus tulee viel jotain. Viel joskus oot saman arvonen ku muutki. Mut ei... Kaikki se työ valuu hukkaan ku saat koepalautukset tai kurssitehtävät takasin. Oot epäonnistunu. Taas. Vaikka toivoit ja luotit sihen et oikeesti nyt on se hetki ku saat kiitosta siitä mitä oot saanu aikaseks. Sun paperi on täynnä opettajan merkintöjä ja isolla loistaa paperista epäonnistujan numerot. Ja vieressä.. Sun jokapuolella ympärillä nauretaan ja puhutaan kuinka tuli taas kymppi. Kuinka ärsyttää ku pisteistä puuttuu kaks. Kahta vajaa täydet. Ihan vaan koska olit unohtanu koehetkellä mainita esseessä pari asiaa. Luulet tehnees hyvää työtä ja sit kaikki murenee. Sä et ookkaa enää mitää. Jokapaikassa kaikki on vaan yksinkertasesti parempia ihmisiä ku sä. Ku näät painajaisii ylppäreistä et oot ainoo kenen nimen kohalla ei sanota mitään saavutuksii. Tai jos sut unohetaan mainita kokonaan. Niin tärkee mä olin.

Joku teki jotain paremmin. Tekee aina. Sulle sanotaa "Juu.. Ihan hyvä mutta..". Mutta.. mutta mitä? Miksei sitä voi sit vaan sanoo suoraan. Luovuta. Sun tulevaisuus on jo menetetty. Tääl on nää paremmat. Ne, joista näkee et niist tulee jotain. Jotka tietää mitä haluaa. Miten voidaan aina sanoo et jokaselle on se oma juttu? Joku juttu missä se on hyvä. Eihän niitä juttuja voi olla niin montaa et jokaselle löytyis oma? Aina on meitä jotka yksinkertasesti ei löydä sitä. Sitä omaa juttuu ei vaan oo.

Ku haluu paeta todellisuutta, minne on paras paikka paeta? Yleensä ajatuksiin. Ajatukset on sun omia. Ei muitten. Ootteko koskaan miettiny sitä ku aina sanotaan et ihmisissä ne piirteet jotka ärsyttää sua, joita et yksinkertasesti voi sietää on just niitä piirteitä mitkä on sussaki. Sä tunnistat ne piirteet muissa ja ne ärsyttää sua koska oot liian samankaltanen niitten kanssa.

 Onks sulle koskaan tullu tilannetta jossa katot jotain ihmistä etkä tajuu kuinka jostain niin tärkeestä on voinu tulla jotain niin raivostuttavaa? Jotain sellasta mitä et yksinkertasesti kestä enää. Ja sillon aattelet et oonks mä samanlainen? Käyttäydynkö ja aattelenko oikeesti noin? On ihmisii, jotka aattelee et ei kiinnosta mitä muut aattelee. Kyl se kuitenki vaikuttaa. Ei siis yleisesti vaan just näissä tilanteissa. Ku kuulet mitä ja miten muut ihmiset puhuu muista. Ja sillon ku ajattelet ite. Ku ite aattelet mitä muitten pääs oikeesti liikkuu. Aatteleeko ne samoja asioita? 

 On hetkiä jolloi haluut olla ihan vaa yksin. Kaikki ärsyttää. Vihaat kaikkia. Et jaksa kuunnella ketään. Haluisit vaan juosta ja juosta. Unohtaa. Unohtaa ihmiset. Unohtaa asiat, velvollisuudet ja vastuut. Unohtaa liian täytee tumpatun kalenterin. Haluisit juosta kallion reunaa pitkin niin kauan et se loppuu ja saat kokeilla kuinka sun siivet kantaa. Voisit antaa tuulen huuhtoo kaiken pois. Olsit vaan sinä. Ihan yksin. Onnellinen. Ei olis parempia ihmisiä ku sä. Sä olsit riittävä. Sä olisit tarpeeks hyvä just sellasena ku oot. Sun ei tarttis yrittää kenenkää toisen takii. Voisit yrittää ihan vaa ittes takii. Voisit kerranki olla itsekäs ilman et sut tuomittais. Voisit kerranki pistää ittes etusijalle eikä tarttis aatella et jäät yksin jos teet sen.

Tuntuuks teist koskaan siltä et ootte vaan tiellä. Ette tiiä miten jatkaa. Tuntuuks koskaan et onnistutte vaan hajottaa kaiken mut ku koitatte korjata, rakentaa tai liimata niit palasii takas kasaan ne palaset on kadonnu tai liima on hukassa? Tai sit teippi on ruma eikä se pidä sitä kasassa. Ootte risteyksessä. Ettekä tiiä kumpaa jalkaa siirretään seuraavaks. Et maailmas on jo ihminen joka ärsyttää samoja ihmisiä ku teki. Maailmas on ihmisii jotka tekee kaiken paremmin. Jotka onnistuu kaikessa. Sun virka meni siinä. Kaikki pärjäis ilman suaki. Sun tilalle on helppo ottaa tosta noin vaan helposti joku toinen. Ei sun paikka niin arvokas oo. Aina löytyy tilalle uus. Mut sit alat aatella et jos joku sun läheisistä aattelis samalla tavalla, haluisit vaan kertoo sille et sen paikka on korvaamaton. Kukaa ei koskaan täytä sitä. Ei oo toista samanlaista ku se. On pelottavaa aatella et joku ihminen on oikeesti niin tärkee sulle, ettet vaan osais kuvitella millasta sun elämä olis ilman sitä. Millasta sun elämä olis jos sitä ei olis koskaan ollukkaan? Kuinka paljon yks pieni ihminen voi vaikuttaa muitten elämään? 

Pahottelen. Tapani mukaan en osaa tuua asioit esille mitenkää fiksusti. Niist tulee sekavia ylipitkiä virkkeitä joita kukaan ei ymmärrä. No, ehkä te kestitte jos kerta tähän asti pääsitte:)

~Satu