Odottamisen arvoista

Tuun todennäkösesti katumaan tätä päivitystä.. Tai en, sanon vaan suoraa mitä ajattelen, miltä tuntuu. Täälä kukaa ei keskeytä mua ja sivuuta mun ajatusta. Mun tunteita. Tää päivitys tulee oleen kauheeta luettavaa. Mua varmasti vihataan vaan entistä enemmän tän päivityksen jälkeen. Tai ainaki useempi ku mitä tällähetkellä. Oon ehkä vihan ansainnu, mutten jaksa enää pitää kaikkee mun sisällä. Koska se sattuu. 

Kaikki on taas kasaantunu. Kirjotukset. Aina se sana tai jotain sihen liittyvää putkahtaa jokases keskustelus esille. En pysty pitään mun päätä selvänä ku jatkuvasti jokapuolelta heitetään lisää paskaa niskaan.  Mut ei, tää päivitys ei nyt koske kirjotuksia.. Tää koskee ihmisluontoa. Sitä, kuinka paljon pieni asia vaikuttaa kokonaisuuteen.

Tän piti olla se paras kesä. Tän piti olla se kesä kun pidetään hauskaa kavereittenkans eikä stressata mistään. No pieleenhän se meni. Heti jo stressittömyys kuulosti iha liian hyältä ollakseen millääntapaa mahollista. Eihän se ookkaan. Se on pahempi ku koskaan ennen. Okei varmaan osittain tän kesän ongelmat johtuu siitä et kaikilla on niin kauhee stressi just kirjotuksista tai pääsykokeista tai mistä vaan. Mut elämän suurimmat ongelmat tulee kuitenki ihmisistä. Niistä jotka on sun ympärillä tai niistä joitten pitäis olla sun ympärillä.

Hah, niin ironista et sitä kuvittelee elämän menevän paremmin ku pitkään aikaan. Kuinka se samantien muuttuuki painajaiseks. Kaikki mun päässä ja sydämessä on yhtä möykkyä. Sellasta raskasta ja teräväreunasta joka vihlasee aina ku se vaihtaa muotoaan. 

Kirjotan tätä siks et ihmiset ymmärtäis, et ne vihdoinki tajuais jotain sellasta mitä on jo kauan yrittäny kertoo. Aina puhutaan ystävyydestä. Siitä kuinka arvokasta se on ja kuinka siitä kannattaa pitää kiinni. Ystävyys on kuitenki vastavuorosta. Tai niinhän sitä moni luulis. Sen _pitäis_ toimii niin et annetaan ja otetaan tasapuolisesti. Aina niin ei kuitenkaan oo. Luotan ihmisiin tosi harvoin. Vaikka olisin tuntenu ne kuinka pitkään vaan ja vaikka ne olis mulle kuinka läheisii, en vaan pysty kertoon tiettyjä asioita. Sihen menee kauan. No tätä vartenhan sulla kuitenki on olemasa ystäviä. Ne on sielä taustalla et ku sä tarviit niitä, hitto vie sillon ku sä oikeesti tarvisit niitä ne olis paikalla tai edes kuuntelis mikä sullon eikä juoksis pakoon tai kääntäis kaikkee ittensä.

Tässävaiheessa kuvaan astuu vuorovaikutus. Oon yleensä se ihminen joka kuuntelee kaiken, joka pysyy paikallaan ja tulee vastaan ku tarvitaan siks on niin turhauttavaa et sitä ei osata arvostaa. Sua pidetään iha itestäänselvänä. Tyylillä "kohtelen mä sitä kuinka vaan ni se on sielä kuitenkin". Ei kukaan haluu olla itsestäänselvä. Tää kuulostaa tosi itsekkäältä, mut ehkä mullon sihen tän kerran oikeus.

Yleensä ajattelen aina mahollisuuksien mukaan muita. Pistän muitten tarpeet etusijalle ja koitan olla kiltti. Koitan olla se ystävä jollasen se ihminen ansaitsee. Siinävaiheessa onki yhtäkkiä tosi loukkaavaa ku itellä olis sellanen hetki et tarvis jonkun kelle puhuu ja tarvis oikeesti apua ku tuntuu ettei enää jaksa ja se toinen alkaaki puhuu siitä kuinka silläki on ongelmia. Tiiän on monii ihmisii munki ystäväpiirissä ketkä on tosi epäitsekkäitä, jotka laittaa muut etusjialle. Ja ne on hienoja ihmisiä. Mut ku sä tiiät itestäs et aina ei jaksa kuunnella varsinkaan jos omaki elämä on just sillä hetkellä täyttä kaaosta. Sä et haluis aina vaivata sitä yhtä ja samaa ihmistä.

En osaa muotoilla mun ajatuksia. En näitä ajatuksia. Tänne maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Kaikenlaisia ajatuksia ja tekoja. Silti, ihmisten itsekkyys pistää aina miettimään omia tekojaan. Sitä ei haluu olla samanlainen.

Mua ärsyttää suunnattomasti se, et elät sellasessa luulossa et joku on oikeesti sun ystävä kunnes joku kaunis päivä sun silmät aukeeki kunnolla ja sä tajuut ettet jaksa enää esittää. Sä et jaksa enää sitä et sun pitäis hyväksyy kaikki. Et sun pitäis olla täydellisesti käytettävissä siinä vieressä ihan vaan hiljaa jos sillä toisella tuleki jotain sanottavaa. Suurin osa ihmisistä ei tiedä pätkääkään mun elämästä eikä siitä mitä tunnen tai ajattelen eikä miljoonien muittenkaan. Silti luulis et ystävii oikeesti joskus kiinnostais. Puhun monikossa, koska se on mulle helpompaa mutten tosiaankaan tarkota kaikkia.  Mulla on ystäviä joille puhuminen on ihan yhtä vaikeeta tai vieläki vaikeempaa ku mulle. Sillon mua loukkaa niitten puolesta et ku niillä olis jotain sanottavaa nää niinsanotut "ystävät" ignooraa täysin tän mitä sulle on just kerrottu. Se kuitataan sanomalla " On mullaki vaikeeta. Et tiiäkkään miltä musta tuntuu tai millasta mulla on.". 

Itseasiassa mä tiedän kaiken sen mitä mulle ollaan miljoona kertaa jo sanottu.  Sen toisen hätää mä en vielä tiedä mutta sen toisen mä oon kuullu moneen kertaan. Aina samat tarinat. Kysyt tältä kaverilta et mikä sit on hätänä, tältä jolle avautuminen on vaan yksinkertasesti vaikeeta. Mut se fiilis meni jo. Sen jälkeen ku sut on yksinkertasesti sivuutettu pienillä sanoilla ja siirretty huomio taas jälleen kerran sihen samaan ihmiseen kun aina se toinen kokee olevansa vähempiarvonen. Siitä tuntuu ettei muita kiinnosta. Ettei se oo tärkee. Se toinen vaan on. Kuka sit ylipäätään tällases tilantees haluu edes yrittää avautua yhtään mistään? Sut on jo kertaalleen tyrmätty, joten ei kai ketään vastaisuudessakaan kiinnosta. Oot se turha. 

On järkyttävää kuinka toiset ihmiset on niin sokeita omille teoilleen. Siinävaiheessa ku välit sit alkaa viileneen alkaa sun jokapuolelta ympäriltä tulla viestiä kuinka kauhee ihminen oot ku hylkäät kaveris noin. Se toinen osapuoli on taas se keskus se täydellinen joka hylkäs sut jo kauan sitte. Mut ei ketään kiinnosta. Et haluais menettää sitä ystävää, mut et vaan jaksa enää sitä et ainoo mikä sille toiselle on tärkeetä on se mitä sille itelleen kuuluu. Kellään muulla ei oo mitään väliä muutaku vasta sitte siinävaiheessa ku kaikesta alkaa tulla pelkkää yhtä isoo draamaa. Sä oot osa sitä näytelmää mitä joku pyörittää. Sä oot osa sitä draamaa millä joku toinen kerää pisteet itelleen ja lisää sut sen "paska elämä"- luetteloon. Susta on tehty hahmo jonkun toisen tarinaan jota se kertoo eteempäin just siinä muodossa ku sitä itteään huvittaa. Niin et se tarina on itelle edullisin. Ei väliä mikä kaikki on totta tai millaset vaikutukset sillä tarinalla on muihin. 

Ihmiset jotka pyytää kritiikkiä käytöksestään on usein just niitä jotka ei sitä kestä. Jos sanot kerranki rehellisesti mitä ajattelet on taas uus show pystyssä. Elämä on niin hankalaa. Välillä tuntuu et olisit vapaa kaikesta taakasta mitä kannat. Välillä on hyvä olla ennenku joudut taas uuteen myrskyyn mukaan. Mä toivon että ihmiset ajattelis välillä niitten omaa käytöstä. Oliko mussa jotain vikaa? Mitä mä olisin voinu tehä toisin eikä aina tunkee syytä kaikesta muitten vastuulle. En mä haluu vihata ketään, enkä syyllistää. Haluun saada ihmisten tajuumaan että joskus maailmas on muitaki ku "minä itse" ja välillä pitäis antaa niille muille mahollisuus elää ilman jatkuvaa pelkoa uudesta syytöksestä. Välillä pitäis antaa muille mahollisuus olla hetki ilman et joku jatkuvasti on lisäämäs omasta kuormastaan kiviä toisen kuormaan jos matka on muutenki tarpeeks raskas.

Joskus vaan menee hermot maailmaan ja ihmisiin ja sihen et sulle suututaan käytännössä turhasta. Tänään oli se hetki. Se hetki ku tajusin kuinka lapsellista porukka voi olla ja onki vielä "aikuisenaki". Kuinka ihmisten kunnioitus ja toisten huomioon ottaminen ei ookkaan kaikille ihan niin itestäänselvä asia ku mihin mut on pienestä asti koulutettu. Haluisin et ihmiset oppis arvostamaan sosiaalisii suhteitaan, ystäviään ja kavereitaan. Oppis kunnioittaa muittenki mielipiteitä ja tunteita eikä pitäis aina pelkästään niitä omia tuntemuksiaan oikeina. Pitäis ittensä samoilla viivoilla muitten kanssa eikä koittais jatkuvasti nostaa itteään jalustalle toisten kustannuksella. Toivon että ihmiset oppis pyytämään anteeks ja myöntämään jos on väärässä. Toivon et jos taas ite toimin väärin joku vois tulla kertomaan et mitä mä tein väärin et voin korjata asiat. Toivon niin et voisin jonain päivänä nousta ylös sängystä niin et mä tiedän et oon saanu jonkun tajuamaan sen et itteään voi muuttaa. Ei välttämättä muitten takia, vaan sen takia että sulla itellä olis parempi olo. 

Mä yritän jatkuvasti muuttaa itteäni. Muuttaa niin etten valittais niin paljoo ja kuuntelisin enemmän koska jos se pitää muut onnellisina se vaikuttaa mun omaan elämään, suhteisiin ja onnellisuuteen ja kuitenki mä oisin sen muutoksen tehny itteni takia mut muiden hyväks. Välillä epäitsekkäät teot itsekkäältä ihmiseltä on odottamisen arvosia.

~Satu