Uusi vuosi, uusi alku

Tää päivitys oli pulmallinen. Niin monta ideaa. Niin monta asiaa, mut yhtäkää niistä ei osaa toteuttaa. Tälhetkel sama pätee kaikkeen mitä koitan tehä. Mistään ei tuu mitää, koska ei vaan osaa päättää mitä haluu, mitä pitää tehä seuraavaks. Miks pienien päätösten tekeminen on niin vaikeeta.

Ensalkuun aattelin puhuu siitä kuinka ihmisten käyttäytyminen eroo sosiaalisessa mediassa ja ihan luonnossa. Sit tajusin et kaikki tietää sen jo. Ja se on ihan itsestääselvä aihe. Seuraavaks aattelin tehä vuosikatsauksen viimevuoteen. Ehei, en haluukkaan, koska se löytyy ihanvarmaan joka ikisestä blogista.  Halusin poiketa massasta, eikä kukaa ois kuitenkaa jaksanu mennä sitä loppuun asti. Ois jääny mun vuosi puolitiehen. 

Sit mun piti puhuu vanhempien merkityksestä lapsen elämään. Tajusin et se on mulle liian iso asia. En osais käsitellä sitä vielä. Ehkä joskus vanhempana, ku oikeesti ymmärtäisin kaiken mitä se pitää sisällään. Taas tuli suunnitelmiin muutos, sain haasteen Alinalta. Sain ehdotuksii tän päivityksen aiheiks ja sisällöiks. 

Päätin kuitenki valita sen mutasimman tien. Tai ei välttämättä mutasin, mut päätin puhuu siitä, mistä mulla itellä on kokemusta. Siitä mikä on osa mua ja jonka oikeesti ymmärrän. Ja kerron salaisuuden. Tääki idea nousi esille ku puhuin iskänkans tos yks ilta tulevaisuudesta. Totuudesta ja avuttomuudesta.

Tosi monella ihmisellä jossainvaiheessa elämää totuus unohtuu. Se unohtuu, koska niistä tulee itsekkäitä.  Asia, jonka puolesta taistelee jää pikkuhiljaa vaa varjoks kaikkien taakse. Ei muisteta minkä takii tehään jotain? Minkä vuoks? Teetkö sä jonku asian sentakii, et muut arvostais sua enemmän? Pitäis sua ylempiarvosena ja hakis sun kahvin viereisestä starbucksista ko käsket? Vai teetkö sä asioita itteäs varten. Yhteiskuntaa varten, vai sitä varten et saisit perheen pidettyy kasas, ja sulla ois joku syy elää. Joku syy pitää huolta muista ja nostaa siivetön linnunpoika takasin oksalle oottamaan vahvistumista enneko se koittaa ponnistaa uudestaa. Minne mun askeleet vie? Mistä mä itteni löydän?

Oon huomannu et saan asiat paremmin ulos biisinä tai runona, mikä nyt on lähes sama asia, mut kirjottaa en enää osaa. Kyllä, väitän et joskus osasin. Nyt en enää. En saa asioit muotoiltuu enää fiksuks. En saa lauseisiin tai kokonaisuuksii enää mitää järkee, ja se on tajuttoman raivostuttavaa. Ku tavallaan osa sun identiteettiä ois pikkuhiljaa murenemas pois eikä pikaliima auta enää, koska ne murut katoo samantien ku ne irtoo. Et saa enää otetta itestäs. Oot kadottamas pikkuhiljaa sen tunteen et oot kokonainen. Pitää löytää jotain tilalle, jotain mikä korvaa sen osan mikä on kuollu.

Jo jäi lapsuus,

mukana mustan mekon.

Kuolinvuoteella paapan,

valui kyyneleet poskillaan.

Kastellen,

rohkeutta keräten.

On hyvästien aika tullut,

ei voi katsettaan kääntää.

Jos katoaa hauras ihminen,

kun ote irtoaa.

Jos muistikuva haalistuu,

yksinäisyys särkyneen voimistuu.

Äitiinsä luottaen,

kääntää kasvonsa kauemmas.

Pyyhkii tuskan pois,

painaa katseensa hylättynä lattiaan.

Kipu sydämessä,

nostaa kyyneleet pintaan,

hymy suojelisi haavoittunutta,

saisi silmät eksyneiden ymmärtämään.

En väitä et nää olis hyviä, mut tiiän ite mitä oon näillä hakenu. Mitä ajattelen sillonko kirjotan. Annan teille ohjeen elämään. Muista ain se mistä oot lähtösin ja mikä on sulle tärkeetä. Valitte sellanen paikka missä sun on hyvä olla. Missä voit olla oma ittes, ilman että sun jatkuvasti tätyy miellyttää jotakuta muuta. Valitte paikka, jossa sä tunnet olevas tervetullu. Sä tunnet olevas kotona, oot turvassa. Pidä kii siitä mistä välität. Pidä kii sun omista päätöksistä, ja muista minkä takia sä oot sen päätöksen tehny. Kii siitä, et voit tehä töitä sun ittes eteen. Jos oot hajalla,stressaantunu tai muutenvaan "poissa", susta ei oo apuu kellekkää muullekkaa. Ennenko voit olla hyödyks muille, sun pitää tuntee ittes. Tietää missä kulkee oman jaksamisen raja. Mihin asti voit tulla vastaan. Tietää niitten päätösten arvo joita sä teet. 

Vaikka välillä tai vaikka useinki tuntuu et kaikki menee päin persettä ja mikää ei onnistu. Vaikka tuntuu ettei millään oo merkitystä etkä jaksa enää. Et ittes etkä toisten takii, muista. Sun elämällä on suunta ja merkitys jonka voit ihan ite valita. Älä tee päätöksii sen perusteella mikä ois edullisin muille. Kuinka voit olla mahollisimman hyvä, vaan sen perusteella, et joku kaunis päivä sä ite tiedät olevas kaiken mahollisen arvonen. Tee asiat niin et voit kertoo ylpeydellä mitä oot saanu aikaseks.

  Tiiän et tää kuulostaa pahalta ku sanon tän, mut välillä pitää vaan oppii oleen itsekäs. Välillä pitää enssijasesti ajatella itteään. Sen iskä mulle opetti. Se on vaa fakta et täs maailmas ei pärjää jos ei osaa pitää puoliaan, koska täs maailmas ne menestyy jotka osaa pelata korttisa oikein ja kusettaa.

Muista asiat jotka saa sut tuntee olos hyäks, hyväksytyks. Mut muista ne pahatki. Ne surulliset, ja asiat jotka tuntuu et repii sut palasiks uudestaa ja uudestaa. Muista ne, koska ne kasvattaa, ne tekee susta vahvan ja itsenäisen. Ne vahvistaa sitä kokonaisuutta mistä voit olla ylpee. 

On ihminen avuton yksinään,

ilman opasta,

ilman saattajaa.

Kosketustako kavahtaa,

saako katse särkymään.

Heikko ja hiljainen,

vaiko vahva ja itsenäinen.

Voiko kuori kätkeä monta osaa,

jotka puhaltamalla saa paikoilleen.

Kuinka avuttomuus sit millään tavalla liittyy tähän kaikkeen. No ei varmaa yhtään mitenkää. Tai joo, sä voit tuntee ittes avuttomas monessaki suhteessa. Avuttomuus on monimutkasta. Se tunne vaan tulee sillon ko tuntuu et muut joutuu nähä liikaa vaivaa sun eteen ja ko et pysty ite tehä kaikkee. Oon täs parinpäivän aikana oppinu arvostaa taas enemmän. Enemmän sitä kuinka voin kävellä ite. Kuinka voin juosta ulkona sateessa ja liukuu kallioilta alas sammalmättään päällä. Kuinka voin tehä asioita ite. En oo riipuvainen muista. En oo riippuvainen jostain mikä ei kuulu muhun. Oikein. Vihaan keppejä. Sullon kepit kädessä, etkä voi mitään. Et yksinkertasesti voi mitään. Miettikää kuinka turhauttavaa. Sä et saa sun käsiin mitää muuta ku kädet on kiinni kepeissä. Oot kiinni jossain etkä vaan voi päästä irti. Joku on jatkuvasti niskantakana vahtimassa ettet irrota otetta sun uusista tuista. Ettet ota askeltakaa edes kokeilumielessä ilman turhia lisäkkeitä jotka haittaa sun elämistä. Kuinka oot jatkuvasti epätietonen siitä, mikä on tulevaisuus. Sä et tiiä. Eikä kukaa ymmärrä sitä miltä tuntuu yhtäkkii olla riippuvainen jostain nii pahasti. Tai niinhän sitä kuvittelis. Moniki on kokenu sen. Mut silti tuntuu et kukaan ei vaan ymmärrä. Niinhän se o aina. Oli tilanne mikä tahansa, silti oot yksin sun valintojen kanssa.

Luin tos vähäaikaa sit mun vanhoja tekstejä ja ku luin niitä, tajusin et kaikki ne heijastelee samaa. Jokaikinen teksti on pohjimmiltaan sama. Siks oonki täs jo jonkuaikaa kelannu, et jos vaan päästäsin kaikki vähemmällä ja lopettaisin tän kirjottamisen.. Olis kaikil yksinkertasesti vaan niinpaljo helpompaa. 

En lois malliajatuksia. Jokanen lois omat kantansa asioista. Varmaa jokaisessa päivityksessä jauhan samaa shaibaa, mut ehkä nää asiat on vaa mulle jollaintapaa niin tärkeitä. Ne jollaintapaa kuvastaa mua. Ja joka ikinen lause jonka oon kirjottanu, en kadu yhtäkään. En oo missään vaihees ajatellu, et blogin kirjottaminen tuntuis niin omalta. Et kirjottamisesta olis tullu osa elämää. Osa sitä, kuinka käsittelee ajatuksii ja pääsee tapahtumista yli. Kuinka voi kertoo muille sen mitä ei osaa muotoilla puheeseen. Jollain tavalla kirjottamisen myötä, oon alkanu hahmottaa asioita paremmin. Oon alkanu näkee asioita eritavalla. Ennen näin asiat tasan yhestä näkökulmasta. Se oli mun näkökulma ja täten ainoo oikee. Ei ollu muita. Nyt on. On näkökulma linssin takaa. Näkökulma muitten silmistä. Näkökulma siitä miten asiat voi ymmärtää ku kirjotan ne, ja mikä parasta siel edelleen on olemas se munki näkökulma. Se joka luo pohjan sille mitä voi alkaa tarkastella lähempää. Mut mitä enemmän elämää analysoi, sitä enemmän musta vaan alkaa tuntuu siltä etten oikeesti kuulu tänne. En vaan tiiä minne muuallekkaa kuuluisin. Missä on mun paikka. Mikä on mun tehtävä.

Rakkauttahan on monenlaista? Jollaki kummallisella tavalla oon tajunnu et rakastan kaikkia kehen oon joskus jollaintapaa tutustunu. Kaikkia erilailla, mut silti. Rakastan niin hirveesti<3 Oon vaa nii onnellinen et mun ympärillä on niin ihania ihmisiä, jotka kaikesta mun itsekkyydestä ja valittamisesta huolimatta pysyy mun lähellä. Ja se on harvinaista, et mä ite tiiän että ne pysyy. Mä vaa tiiän, mä tunnen sen, ja se on jotain käsittämättömän ihanaa. Se varmuus että sulla on joku. Sulla on ihmisiä jotka jaksaa sua päivästä toiseen, viikosta seuraavaan  ja vuodesta kymmeneen. Välillä vaa tuntuu, et mun sydän haluis kiittää kaikkia. Se haluis juosta ovelta ovelle halaamas kaikkia ja kertomas kuinka tärkeitä ne on. Mutku sydän ei pysty sihen. Sen kantajan täytyy toimia:)

Älkää välittäkö kirjotusvirheistä ja pomppimisesta..:D En ees sisällöst oo enää niivarma..:o