Kun jalat ei enää kanna

Maailmas tapahtuu tälhetkel kaikennäköstä. Paljo sellasta, ku sen lukee ekan kerran kelaa vaan ettei toi voi olla totta. Ei kukaan voi tehä mitään tollasta. Okei, oon jauhanu täst samast asiast niin kauheen monta kertaa, mutku tää on asia jota en oikeesti ymmärrä. Miks. Miks ihmiset päätyy sihen pisteeseen josta ei vaan pääse ylös. Miksei niillä oo ketään vieressä. Maailmas on vajaa 7,5 miljardii ihmistä. Kuinka joku voi olla yksin? En vaan ymmärrä, mil perusteella siel on niitä yksinäisiä. Millä perusteella siel on niin monta epätoivosta. Niin monta niitä jotka ei vaan jaksa, vaik niillon miljoonii ihmisii ympärillä.

"Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Teinkö jotain väärin? Kivinen on tieni ilman sua.... Ja Mulla on niin iso ikävä sua, muu olemasta lakkaa... Eikä mulla ole mitään ilman sua" 

En tiiä kuinka moni on koskaan kuullu Kaija Koon biisiä Jos sua ei ois ollut... Laitan ne sanat tähän alle. Ne on niin totta. Niin paikkaansapitävät. Lukekaa ne läpi. Lukekaa ihan ajatuksen kans oikeesti. Miettikää kuinka hyvin ne tukee sun tunteita, ajatuksia. Siin on oikeesti kappale joka iskee syvälle. Sanat on just ne mitä et ite saa paperille koska alkaa itkettää. Ne on kuitenki ne mitä jokanen tahtois saada ulos. 

"Jos sua ei ois ollut

niin olisin keksinyt sut

ois susta samanlainen tullut

mitään en ois muuttanut

Ohikulkijat luulee

mun seinille puhuvan

tyhjyyteen he sanovan mun kuulee

sua aina rakastan

tahdon susta kiinni pitää

vaikken sua oikeesti enää nää

en tahdo irtikään päästää

taas ilmestyt vierellein

on pakko itseäin säästää

sen velkaa sulle jäin

olet jokaikinen yön ääni

kukkamerestä poimin sut

hyvä ajatus sisällä mun pääni

kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä

silloin kun on vaikeaa

hullummaksi olisin tullut vielä

jos sua ei ois ollutkaan

....

hiljaisuutena öissä

ääriviivoissa pihakoivun

ilman sua oon kuin vöissä

ilman sua lakastun

.....

....

ei sua minusta voi erottaa

jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos kun olit totta hetken

nyt mun täytyy tästä jatkaa

vierelläni teet loppuretken

vaikka se ois kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni

osa lempeää valon kajoa

kesäsateena saavut elämääni

en kuivuuteen hajoa

....

Tajusin taas viikonloppuna yön hiljasina tunteina sen, etten oo valmis menettään enää ketään. En teistä yhtäkään. Teillä kaikilla on ainaki se yks. Se ketä aattelit ku luit noita sanoja. Ihan varmaan se sama ihminen jollaintapaa on sun lähellä. Tunteet ei oo yksin. Elämä on vaikeeta, mut kohta ollaan jo voiton puolella. "Anna pois itkuista puolet. Anna pois murhe ja huoli. Ahdas lieka heltiää" 

Teistäki varmaan kaikki tietää sen ku joku vaan alkaa luisuu pois. Pois vierestä. Sentakii et se ei tiedä olevansa tärkee. Sen jalat ei yksinkertasesti kanna enää, vaan se istuu hiljaa itkemäs asfaltinreunuksella. Mua alkaa itteeniki jo ärsyttää ku puhun tästä taas, mutku sitä ei vaan ymmärretä, kuinka kaikki voi olla ohi ihan yhtäkkii. Lähet kaverinkans vaikka uimaa, ja vaan toinen tulee pois. Vaan toinen nousee rannalle. Sanot sun kaverille moikka ja huudat jotain tyhmää perään ku se lähtee illal kävelee kotiin. Silt ei enää ikinä tuu yhtäkään hymyy, ei yhtäkään älytönt viestii. Lähette randomisti jonku kaverin kyytii joka on just saanu kortin. Oot ainoo joka tulee kotiin. Ainoo joka enää herää sairaalassa. Oon varmaa vainoharhanen. Mut tätä vaan tapahtuu jatkuvasti. Kokoaika joku. Joku käy niin lähellä. Yhtäkkii oot menettäny yhen sun elämän tärkeimmist ihmisist. Näist asioist vitsaillaan jatkuvasti. Mut miettikää ku se tilanne tulee oikeesti käsille. Miettikää jos joku aamu heräät siihen ku sulle soitetaan, et oot yksin. 

Entiiä, musta tuntuu et tosi monella tää on käyny jo niin lähellä. Mä pelkään. Pelkään kaikkien niitten puolesta jotka ymmärtää sen myöhään. En mä pelkää kuolemaa. Pelkään menettämistä, koska mä en ainakaa pärjäis yksin. En pärjäis ilman neuvoja. En pärjäis ilman sitä, et mulla on verkko joka estää putoomisen maahan asti. Mun elämäni kauhein tilanne on se ku ollaan menty sairaalaan eikä huomisesta oo varmuutta. Oltiin joskus muutama vuos sitte mökillä. Sato vettä ja kalliot oli liukkaat. Mun pikkuveli kaatu ja löi päänsä. Verta vaa valu ja äkkii veneel sairaalaa.

Toise kerra oltii uimas pohjammaal. Uima-altaas oli sellane sinine pohja, ni sitä syvyyttä ei hahmottanu kunnol. Samuli ei osannu kunnol viel uida ja yhtäkkii se alko räpiköidä siel syvemmäs päädys. Luultiin et se vaa pelleili ja alettii nauraa. Yhtäkkii se ei enää noussukkaa ylös. Te voitte kuvitella sen tilanteen. Sä naurat ja yhtäkkii sä jo pelkäät et sä oot tappanu jonku koska et oo tajunnu pelastaa sitä. Äiti sai onneks ajois pois vedestä.

Tai se et oot tulos kaverilt kotii ja yhtäkkii sun puhelin soi et iskä on kaatunu moottoripyöräl. Se on viety ambulanssil sairaalaa. Pääset sairaalaa ja sun oma isä ei tunnista sua. Ei tiiä kuka oot, eikä sitä pieni lapsi ymmärrä. Tai ku oot ihan vaa kotona. Meet ulos hakee iskää syömää ja näät ku se putoo tikkailta. Ku se ei liiku. Et oo varma mitä pitää tehä, et tiedosta tilannetta..

Tai  ku sulle soitetaan kouluun kesken koulupäivän et sun pikkusisko on sairaalas. Se on murtanu selkänsä ku putos kiipeilytelineestä. Tai ku sun iskä tulee halaa sua ja sanoo et sun kitaraopettaja on ajanu rekan alle. Mitä niissä tilanteissa ajatellaan. Niissä aatellaan sitä, mitä oot viimeks sille ihmiselle sanonu. Niissä aatellaan sitä mitä olisit tehny toisin. Niissä mietitään mitä olsit voinu tehä et tilanne ois menny toisin. Sä aattelet et se kaikki on sun syytä. Sun syytä koska sä et ollu paikalla. Sä et ollu auttamassa. Sä oot varmaan aiheuttanu sen tilaneen sanomal pahasti. Ja kaiken sen ymmärtää vast sitte.

Se et pitäis elää täysillä. Elää niinku jokanen päivä ois se viimenen. Ei se tarkota sitä et voit tehä ihamitähuvittaa. Se tarkottaa sitä, et sun pitää ottaa kaikki irti. Pyytää anteeks ennenko poistut ovesta. Ei pitäis elää sen mukaan miten muut haluis et elät, vaan just niinku sä ite oot tyytyväinen sihen sun elämään. Yritän vaan sanoo sitä, et kysykää ajoissa. Välittäkää ajoissa. Se sana minkä sä sanot sille toiselle nyt, voi yhtäkkii olla se viimenen. Eihä se aina oo oma päätös. Mut se tuntuu aina yhtä pahalta. Aina se sattuu. Se jättää jäljen vaik se tilanne ei olis lopullinen. Aina tulee vastaa asioita jotka muistuttaa sua sun menneisyydestä. Sä tuut aina muistaa ne asiat vaikka sä yrittäisit piilottaa ne. Haudata mahollisimman syvälle. Silti sä kannat niitä sun sisällä.