Se kaikista tärkein

Mikä on perhe? Onks perhe se, kellä on oikeus kertoo suorat mielipiteensä susta, sun tekemisistä, menemisistä ja pukeutumisista et muistasit pitää jalat maassa? Se, joka saa oikeuden päättää sun tulevaisuuden suunnan ja mielenkiinnonkohteet? Onks perhe se, joka vertailee sua kaikkiin muihin? Vai se, joka kaikesta huolimatta rakastaa sua? Se, joka on sun tukena ku ketään muuta ei oo? Se, kenen kans voi viettää aikaa oikeestaan millon vaan? Se, joka saa sut hermoromahduksen partaalle, ja huutamaan kovempaa? Se, jonka luona tunnet olevas turvassa? Se, joka syö kaapista sun ruuat vai se joka unohtaa että oot olemassa? Vai onks perhe kaikkea tätä sekasin sopivassa suhteessa? Itkua, naurua, huutoa, läheisyyttä, turvaa, kiroilua, rakkautta, välittämistä, pettymyksiä, ikuisia muistoja ja kiusottelua. Se on se joka ajattelee sun parasta, vaikkei se välttämättä aina vaikuta siltä. Perhe on se joka haluu kietoo sut pumpuliin ja suojata sun selustan pahimmilta iskuilta.

Perhe on perhe. Ihanan kamala. Rakastan sitä ku sisarukset tulee mun huoneeseen ihan vaan istuskelee ja käpertyy sohvalle kattoo telkkarii sillä aikaa ku ite teen vaikka bilsan esseetä. Sitä, ku jompikumpi pyytää auttaa läksyissä tai ulos pelaa futista. Mut vielä enemmän rakastan potkii ne sit pihalle, ku raja ylittyy ja tarvii omaa rauhaa. Rakastan pitkii keskusteluita ja sitä että mulla ylipäätään on sisaruksia joitten kanssa keskustella. Ja mummo. Ja äiti. Ja iskä. Loppujenlopuks en vois luopuu kenestäkään vaikka aina ei jaksakkaan. Jokanen omalla tavallaan opettaa niin paljon. Äiti ihmissuhteita, kaiken kasassa pitämistä. Sisarukset kärsivällisyyttä, jakamista, kuuntelemista ja ymmärtämistä. Iskä elämästä, olemisesta, ajattelusta ja toiminnasta ja mummo kaikesta mahollisesta, rakkaudesta ja jaksamisesta. Aatella, oot periaattees koko elämäs oppipoikana. 

Perhe on kuitenki aina se joka sulla on. Se joka säilyy jos kukaan muu ei. Jokanen määrittelee ite kuka sihen omaan perheeseen kuuluu. Useinhan termi 'perhe' liitetään sihen perheeseen jonka kanssa asut. Jotka on joko biologiset tai adoption kautta liitetty sun elämään kysymättä. Joista on tullu tärkeitä ja jotka jakaa sun elämän vaiheet täysin sun kanssa. Perhe on se joka on lopullisena tukiverkkona pitämässä sut pinnalla. Joka antaa anteeks ja hyväksyy sut ehdoitta, tai ainaki näin pitäis olla. Se jota rakastat sillonki ku haluaisit vihata.

 Perhe. Se ei välttämättä oo se joka on sulle aina tärkein, mut se antaa anteeks ja sen kanssa jaksaa raskainaki aikoina. Sä suojelet viimeseen asti ihmisiä joita rakastat.  On kummallista, kuinka rankastaki elämästä voi selvitä pienemmillä vaurioilla, jos vaan luottaa parempaan.

Perheitä voi olla monenkaltasia. Mulla on kolme perhettä. Mun sukulaiset muodostaa yhen ison perheen. Yhen jättimäisen tukiverkoston josta löytyy niin monenlaisii ihmisiä, et ne vaan täydentää kaikki toisiaan. Mun suku on ympäri maailmaa, jokaista on ikävä ja jokaista rakastan ihan älyttömästi. Jokanen persoona tuo oman lisänsä tähän hulluuteen. Jokainen käsitetään yksilönä. Sit on tää perhe jonka kanssa asun ja elän. Joka muodostaa mun kodin. Sit on se perhe joka muodostuu mun ystävistä, harrastusporukoista ja kavereista.

Perhe on se lämmin teemuki jolla voit lämmittää kätes pakkasella. Perhe on se vaseliini jonka levität rohtuneisiin huuliin ja suorittaa pikaparannuksen. Se on ku aurinkokello, joka osottaa suunnan, muttei kerro tuulen nopeutta. Elävä esimerkki siitä kuinka unelmia kannattaa seurata, oli ne kuinka järjettömiä tahansa. Ja mun perhe ja suku siinä taustalla olis hyvä esimerkki siitä, kuinka suuri vaikutus sillä tuella on. Kuinka paljon enemmän saat aikaan hyvää, jos sulla itellä on jotain mistä kasvattaa varastoja.

Ku olin pienempi, musta tuntu ettei mua hyväksytä kotona. Etten saa olla rehellisesti sellanen ku oon, vaan jatkuvasti ku olin kotona elin valheessa. Jossainvaiheessa kadotin otteen musta kokonaan. Päästin irti naruista ja ne meni solmuun. Mulla kuitenki oli ihmisiä, perhe, joka kyykisty viereen selvittämään ne solmut mun kanssa. Oli hetki ku en ollu täysin varma siitä kuka mä oon. Oonko mä se henkilö kuka oon luullu olevani, vai oonko jotain ihan muuta. 

Oli aika, ku en pystyny olla kotona kauaa ahdistumatta. Koitin selitellä sitä itelleni luonteen kautta. Kuinka mun luonteeseen kuuluu, etten pysty olla paikallani. Etten pysty asettuu ja juurtuu. Seki oli väärin. En vaan tuntenu tarpeeks niitä ihmisiä joitten kanssa asuin. Koti oli vieras koska olin aina poissa. En usko et ihminen koskaan pystyy olla täysin tyytyväinen, jos se joutuu jatkuvasti kököttää samassa paikassa. Mulle se hetken kökötys kuitenki paljasti sen todellisuuden, että mä viihdyn kotonaki. Ettei mun tarvii tehä niin hirveesti sen eteen et oon onnellinen. Välillä se tulee ihan vaan siitä että pudottaa ne narut kerran käsistään.

Pienempänä mussa oli toinenki vika, enäähän ei siis oo. En puhunu kellekkään siitä miltä tuntuu. En sanonu, jos joku ärsytti tai oli pielessä. En pitäny puoliani vaan myönnyin kaikkeen koska ajattelin et sanomalla vastaan vanhemmile tuotan niille pettymyksen. Ajattelin et kommentoimalla kasvatusmetodeita tai senhetkistä elämää, osotan epäkiitollisuutta. Ja sitä en halunnu, koska todellaki, olin enemmän ku kiitollinen kaikesta mitä mun eteen oli tehty. Sitä pelkäs et satuttaa ihmisiä sanomalla jotain väärin. Sitä pelkäs et toinen tuntee ittensä huonoks, epäonnistuneeks.

Vastoinkäymiset perheen sisällä ja ulkopuolella tekee siitä tiiviimmän. Ku koko elämänsä seuraa läheltä pitkäaikaissairautta tai onnettomuuksia, tapaturmia ja menetyksiä, kaikkee jäljellä olevaa ja uusia, pieniä muistoja alkaa arvostaa entistä enemmän. Hymy saa uuden merkityksen. Jokanen arpi on taisteluarpi, jokanen hengenveto kielii voitosta. Jokanen hymy kertoo riemusta ja toivosta jota pystyt toisille tuottamaan. Jokanen kehu ja hali kertoo tärkeydestä. Siitä että tekee jotain oikein. Jokanen ihminen sun ympärillä kertoo rakkaudesta, selviytymisestä. Arvostakaa sitä että teillä on perhe. Kaikilla ei oo.

~Satu