23.2.2015

Hymyn lähettiläs, onnellisuuden edelläkävijä


 "Suru on rakkauden syysasu.Toiset pitää syysasuaan päällä pidempään, toiset luopuu aiemmin" Ainoot sanat jotka muistan papin kuiskanneen valkosen arkun vierellä, pää painettuna alas.

Tää vuosi, mennyt vuosi 2014 on ihan rehellisesti sanottuna ollu järkyttävän raskas. On tapahtunu niin paljon sellasta nopeeseen tahtiin, etten olis ikinä voinu kuvitella maailmankaikkeuden pystyvän niin nopeeseen toimintaan. En kuvitellu että niin paljon voi muuttua ja hävitä ihan tosta vaan. En vaan uskonu sihen ettei kaikki oo pysyvää.. Vaikka olishan mun jo pitäny se tietää. Kai mä vaan toivoin ja oletin että se onnellisuus mikä mun elämässä ja ympärillä oli taas tullu takas, jatkuis ikuisesti. Mut ei, ikinä ei pidä luottaa liikaa. Ei saa turtuu hyvään oloon. Jos kaikki rupee näyttää täydelliseltä, kannattaa alkaa varautuu sihen et kohta kaikki on taas mukkelismakkelis. Älkää käsittäkö väärin, tää vuos on ollu myös ihan älyttömän antosa. Paljon ihania muistoja ja hetkiä. Henkistä kasvamista ja omien vahvuuksien löytämistä. Tää vuosi on kaikenkaikkiaan ollu erittäin kirjava. Se on antanu lisää, ottanu pois, säilyttäny paljon ja kasvattanu vielä enemmän. 


Mul oli tossa loppuvuodesta hetken aikaa päällä sellanen "tunteeton tila". Tai, tunteeton on ehkä väärä sana. Mul oli liian paljon liian vahvoja tunteita, niin et niitä ei oikein osannu sisäistää, eikä oikeen ollu ihan varma siitä mitä tuntee. Tai et jossain kohtaa tuli sellanen tietyn tasonen "tunnottomuus". Mikään ei oikeen ollu mitään, ja tunteet oli hirveen vaikee jotenki erotella. En pystyny satavarmasti sanomaan tunsinko esim. iloa vai inhoa mut nyt se kaikki on taas ohi ja pyörät pyörii eteenpäin. Ei tietenkää jatkuvasti ollu sekamelskaa, mut sellanen pieni peikko satunnaisesti pomppas takaraivosta verkkokalvolle ja alotti oman tarinansa. Mut se kuuluu elämään. Ne peikot kestää ja niitä oppii arvostamaan. Ne ei päästä todellisuutta lipumaan liian kauas.


Aina puhutaan siitä kuinka elämäs pitäis päästä eteenpäin. Unohtaa epäonnistumiset ja sulkee kaikki paha pois mielestä. Mut jos puolet sun identiteetistä koostuu niiden kokemusten aiheuttamasta kasvamisesta, vahvistumisesta niitä ei voi noin vaan työntää syrjään. Puhutaan siitä kuinka ei saa jäädä vatvoon asioita, pitää vaan pitää pää pystyssä ja katse eteenpäin. Ei alas, ei sivulle, eikä missään tapauksessa taakse. Historian pitää antaa olla, vanhoja ei kuulu kaivella. Menneisyydestä ei saa oppia. Sun täytyy toistaa samat virheet ja ajatukset uudestaan ja uudestaan, koska yhteiskunta käskee olla kurkistamatta selän taakse. Mut niinku iki-ihana Rafiki-apina Leijonakuninkaastaki totee "Menneisyys sattuu, mutta sitä voi joko paeta tai siitä voi oppia."


En voi sanoo et mun elämä olis ollu jotenki erikoisen rankkaa ku kuuntelee sitä kaikkee mitä jotkut on kokenu, mut jokanen elää omaa elämäänsä. Vaikka itekki jatkuvasti vertaan mun elämää, kokemuksia ja valintoja sihen millasta muilla on ollu, ei se tarkota sitä et jos jollakulla toisella on ollu rankka elämä, mä en vois pitää mun omaa elämää ihan samalla tavalla raskaana. Kukaan ei kuitenkaa täysin tiiä totuutta siitä miten kukaki elää ja miten se kokee asiat. Toiselle esimerkiks hamsterin kuolema voi oikeesti olla iso juttu, ku taas samaan aikaan toinen on helpottunu ku pääsee koirastaan eroon. Se on niin ihmisestä kiinni. 

Mitä "vanhemmaks" tulee, sitä enemmän alkaa ajatella sitä miten muut asiat kokee. Tai mä ainaki. Ennen oikeestaan kohautin sisäisesti olkapäitä jos joku sano pieleen menneen päivän jälkeen ettei jaksa enää, tai kerto kuinka itki monta päivää sen linnun puolesta joka törmäs ikkunaan. Ja kadun sitä et oon joskus oikeesti saattanu olla niin kauheen välinpitämätön. Nykyään sitä ajattelee niin paljo laajemmin. Sitä yrittää suhtautuu asioihin sellasella periaatteella, miten ite toivois muitten suhtautuvan samassa tilanteessa.



Viime vuosi oli mun elämän yks parhaista. Vaikka sen sisältö on aika samankaltanen kun aiempienki vuosien, niin ihmiset, oma elämänasenne ja se kuinka tulevaisuuski alko pikkuhiljaa muotoutuu, teki siitä ihan mahtavan. Tietty se vuosi toi tullessaan paljon sellastaki mitä ei vielä edeltävänä vuonna ois osannu käsitellä. Ylioppilaskirjotukset esimerkiks on aika iso ja lopulta hallitseva osa viimestä lukiovuotta, ja ennen joulua kirjotettiin jo ensimmäiset alta pois. Se oli helpottavaa, mut toisaalta se helpotus on osasyylinen tänhetken motivaatio-ongelmiin. 


Viimevuoteen mahtu paljon rakkautta, menetystä, iloa, haasteita, onnistumisia... Niinku varmaan ihan jokasella meistä. Kun mietitään sitä kehitystä, mikä mussa ainaki ihmisenä tapahtu, oon vaan onnellinen siitä että mun rohkeus on riittäny sihen että teen omat valintani enkä anna muitten vaikuttaa. Onnellinen siitä, että oon kokenu asioita, jotka muitten vaikutuksesta ois voinu jäädä kokematta. Mut samaan aikaan oon onnellinen niistä asioista jotka koin muitten ansiosta. Oon kiitollinen kaikille niille ihmisille jotka on ollu mun elämässä mukana joko sitten pitemmän tai lyhyemmän aikaa. Kaikille niille uusille tuttavuuksille, ja kaikille niille, jotka kaikessa kiireessä on jääny vähän liian taka-alalle, mut jotka silti on mukana mun elämässä. 


Elämässä on paljon ihmeellisiä asioita, niitä vaan ei välttämättä nää. Ihmisistä on tullu niin avuttomia. Varjoja, jotka toivoo vapautta säännöistä ja naruista. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään sen vapauden eteen. Kukaan ei uskalla. Kaikki on ku koiria, jotka odottaa palkintoa hyvästä käytöksestä ja tottelevaisuudesta, mut joka ei uskalla kapinoida rangaistuksen pelossa ku se jätetään nääntymään liekaan. Ihminen on olentona julma ja arvaamaton, mut pienellä ohjeistuksella ja taustatuella niistäki voi kovertaa esiin sen kauniin osan. Sen osan, joka kykenee kattomaan maailmaa muillaki silmillä ku niillä omillaan. Sen, joka osaa rakastaa ja kunnioittaa, astua ennakkoluulottomasti askeleen lähemmäs ja nauttia elämästä ilman jatkuvaa egonnostatusta.



 "Ihmisenä tässä maailmassa näkee paljon pahaa, sieluja täynnä vihaa ja väkivaltaa. Meidän tehtävämme on kohdata nämä ihmiset, ja ajan mittaan emme ehkä näe enää muita. Kuten kaiken pahan suhteen, siitä voi syntyä hyvääkin. Se voi koota yhteen hyväsydämisiä ja rehellisiä ihmisiä. Se täyttää sydämet rakkaudella, joka kestää ikuisesti. Se luo myös ystävyyssuhteita,- jotka kestävät elämän vaikeimmatkin haasteet. Joskus hyvät asiat tulevat tarpeeseen ja odottamatta. Jos onneksemme huomaamme sen ja arvostamme sitä, -se saa miltei unohtamaan kaiken pahan."


Maailma on upee paikka. Kaunis ja hyvä, jos sitä osaa käsitellä. Elämä on mahtava kokemus, jos sen uskaltaa elää niinku itestä tuntuu. Ei niinku muut. Odotan jo kuivia, kivettömiä asfaltteja, koska se on tällähetkellä onnellisuuden määritelmä. Ja kaikki jotka on kokenu kuivan asfaltin paljaitten jalkojen alla pitkän talven jälkeen, tietää, et se todellaki on yks maailman vaatimattomimmista tavoista viestittää rakkaudesta. Mikään polku ei koskaan tuu olee täysin kivetön, mut se ei haittaa. Pieni nipistys sillon tällön on vaan hyvästä. Se ei anna liikaa aihetta ylpistymiselle, jos ylimielinen hymy vaihtuu pienen piikin johdosta irvistykseen. Hymyilkää, rakastakaa, olkaa onnellisia. Niistä piikeistä huolimatta. Hymyllä meinaan pääsee jo pitkälle, ja onnellisella ihmisellä hymyily on helpompaa.

"Tänään on kyse elämästä. Ainoasta elämästä, josta voit olla varma. Käytä tämä päivä hyvin. Hymyile. Tee maailmasta parempi." 


~Satu


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tsemppiä viimesiin ylioppilaskirjotuksiin! Olet ihana (:

Mikaela kirjoitti...

Satumaisen ihana toverini, olen luovuttanut sinulle kaksi (2) haastetta blogissani. :3