Ikuisesti

Ikuisesti muistoissa <-(Avautuu uuteen välilehteen)

(ezziejuliet96-lauralle)

Itke kaikki pois,

anna kyynelten valua.

Ollaan hetki hiljaa,

hetki tässä.

Kun olet yksin,

kun joukossa pelkäät.

Mistä tiedät kuka jaksaa?

Kuka vierellä kulkee?

Huuto terävä,

se kutsuu sua nimeltä.

Polvien varaan putoaa,

ihminen syvältä satutettu.

Pelko silmät sumentaa,

tarttuu käsiin vapiseviin,

ei vahvinkaan jaksa omillaan.

Aistit valmiina,

odottaa iskua kirvelevää.

Sanat polttaa,

jää sisälle kytemään.

Ei hiillos sammu,

ellei tukahduta kokonaan.

Kalvaa hitaasti,

päivä kerrallaan.

Jättää jäljen syvemmän,

kivun lakkaamattoman.

Odottaa hyökkäystä seuraavaa,

liekkiä jo sammuvaan hiillokseen.

Ei kipu hellitä, 

alkaa aika arpea kasvattaa.

Huuhtoo pois suolan,

hiillosta hillitsee.

Mikä saa ihmisen muuttumaan? Mikä saa kaks ihmistä erkanemaan toisistaan? Mikä saa vanhuksen jäämään yksin? Mikä saa pienen lapsen tuntemaan ittensä avuttomaks? Miten me voidaan vaikuttaa jonkun toisen elämään? Mikä saa aikusen avaamaan silmät sille ettei maailma oo enää sama paikka ku 20 vuotta sitte? Mikä saa ihmisen arvostamaan itteään?

Kuinka moni on tuntenu ittensä joskus "alemmaks", hyödyttömämmäks, turhemmaks tai arvottomammaks ku joku muu? Kuinka moni on joskus satuttanu itteään sen takia? Kuinka moni on meinannu tehä sen lopullisen päätöksen? Kuinka moni on vaan meinannu luovuttaa, mut on ollu joku joka on vetässy sut takas siltä reunalta? Kuinka moni?

Kuinka moni on aatellu olevansa taakka? Ettei voi puhuu joistain asioista ettei muille tuu paha mieli? Ettei ne joudu kantaa sun taakkaa? Kuinka moni on aatellu pärjäävänsä yksin? Ei kukaan pärjää yksin vaik monen luonto ei anna periks kertoo sitä. On ihmisii jotka pitää kaiken itellään, kaiken tärkeen, koska ne luulee et ne on vaan tiellä. Aina tulee joku jonka asia on tärkeempi. On vaan helpompi pitää asiat omana tietonaan ja sinnitellä. Paeta. Uskotella itelleen et pärjää viimeseen asti, mut yhtäkkii kaikki vaan romahtaa. Tulee se viimenen hetki.

Katoin jokuaikasitte videon, jonka olin tehny mun senaikasista kavereista. Ja tajusin kuinka asiat muuttuu. Jotain tapahtuu, ja yhtäkkii sä et tunnekkaa toista ihmistä enää. Te ootte kasvanu erillenne. Ootte valinnu eri polut, joissa on eri päämäärä. Rehellisesti sanottuna se vaivaa mua. Aattelen et oot ollu huono kaveri, en oo tehny tarpeeks sen eteen et olisin jollekki tärkee. En oo tehny tarpeeks sen eteen et joku toinen olis mulle tärkee. Mutku eihän se mee niin. Toisista ihmisistä tulee sulle tärkeitä ihan vaan olemalla. Toiset taas unohtuu ja katoo sun elämästä vaikka kuinka yrittäisit pitää niist kiinni. Vaikka kuinka välittäisit. Sullon pajon ihanii muistoja, paljo asioita jotka on vaikuttanu sun lapsuuteen ja periaattees kukenu sun mukana lähes koko elämän. Yhtäkkii ne on poissa. Toinen ei tunnista sua ku kävelet kadul vastaa.

 Osa susta on poissa. Sun muistot säilyy jonkiaikaa, mut sit ne alkaa haalistuu, vääristyy. Sä alat aatella sun menneisyyttä sellasena ku minkälaisen olsit halunnu sen olevan. Joku mikä on joskus ollu, ei se pakene se vaa vaihtaa maisemaa. Mennyt säilyy, mut se vaihtaa muotoaan.

Sä haluut muistaa sen ihmisen sellasena millasena näit sen ku tunsit sen, et sellasena millaseks se on muuttunu. Sä et tunne kaikkii kohtaa enää rakkautta tai ystävyyttä. Sä tunnet sääliä. Sääliä sitä asiaa kohtaan et sä et voi nähä sitä enää sen lapsuuden ruusuverhon läpi. Sä näät sen todellisena, eikä se todellisuus miellytä sua. Sä et pidä siitä mitä sä näät, vaa sulle tulee kiire pakittaa takas sen verhon taakse, koska sielä sä olit turvassa. Sielä kaikki oli hyvin. Mut ku sä astut se verhon toiselle puolelle, sun edessä on uus maailma, uudet ihmiset ja uus tulevaisuus ja sä pelkäät. Sä oot menettäny ne sun lapsuuden ihmiset, sä oot siirtyny maailmaan, jossa kukaan ei enää ajattele muita. Eikä kukaa nää menneisyyttä enää selvästi koska kaikki tulevaisuudessa näyttää paljo paremmalta. 

Miten väärin lapsena ajatteli.. Ajatteli et huominen on parempi, huomenna leikitään enemmän, isommalla porukalla. Tulevaisuus oli selvä. Kaikilla oli päämäärä ja jokasella oli leikissä oma rooli. Lapsena ajatteli et kaikki on kestävää, ikuista. Mikään ei koskaan kuole. Tienvarressa lojuva jäniksenraato oli vaa pupunen päivänokosilla, kukaan ei koskaa kuole. Kaikki rakastaa ikuisesti, prinssit ja prinsessat on aina yhessä. Kaikilla on täydellinen perhe. Oma keppihevonen oli se paras, mummo ja pappa on aina täälä turvaamassa selustan. Suojelusenkeleitä ja hammaskeijuja on oikeesti olemassa, tälläki hetkellä mullon oma enkeli joka pitää mut hengissä. Turvassa. Kaverit on aina samat. Ne ei muutu, eikä lähe pois, ne on aina tässä. Koti on aina sama. 

Nykyään miettii vaan et missäkohtaa kaikki meni pieleen? Missäkohtaa ei enää riittäny? Millon alko ajatella menetyksiään, epäselvää tulevaisuutta ja alko kaivata lapsuuttaan. Kaivata vastuuttomuutta, puhdasta ja vilpitöntä iloa jos löysi erikoisen kiven kengänpohjasta? Millon alko kaivata lapsuutta? Takas siihen aikaan ku sai vaan olla, ilman velvotteita ja ku jokanen polkupyörällä kaatumisesta tullu naarmu ja mustelma edusti rohkeutta ja sinnikkyyttä? Jokanen arpi oli taisteluvoitto joka kannettii ylpeydellä. Nykyään jokanen tullu haava, naarmu tai vamma edustaa kömpelyyttä ja epäonnistumista. Se  koitetaan peittää. Nykyään elämäs tapahtuneet epäonnistumiset koitetaan vaa piilottaa, ennen kuljettii selkä suorana näyttään tikkejä kaverille. Ei enää..

Jokatapauksessa, anteeks sekavasta päivityksestä, muistakaa jokanen et ootte tärkeitä. Jokanen teistä on yksilö, ja jokasen kuuluuki olla erilainen. Jokasen kuuluu tehä omat valintansa, olla niistä ylpeitä ja tehä ne niin et itellä on hyvä olla. 

PS.Kiitos mun jokaikiselle ystävälle. En tiiä missä olsin ilman teitä, tai missä kukaan meistä oltais ilman meitä<3:) Rakastan teitä, niin ettei sanat riitä, ja jokanen teistä on tärkee osa kokonaisuutta. Eikä kukaan voi puuttuu kokonaisuudesta, tai se kokonaisuus ei oo enää kokonainen<3

~Satu <3